14.7.2013

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #14 IPA


Tällä haavaa viimeinen LBC:n olut testissä, tyylinä mikäs muu kuin kotipanijoiden ikisuosikki India Pale Ale. Tätä IPA:a on lähdetty rakentamaan ensimmäisenä maistamani Batch #3:n kloonina. Aivan samoja raaka-aineita ei kuulemma kuitenkaan ollut käytettävissä ja varsin merkittäviä poikkeavuuksia löytyy näköjään myös muualta reseptistä (esim. Super Alpha ja Centennial ovat tässä erässä korvanneet Simcoen ja Citran). Kantavierrevahvuus on hieman pudonnut, kuten myös käymisaste (hiivakannan vaihtumisen ja karkkimaltaiden suuremman osuuden seurauksena?), joten olut on lasennallisesti nyt 0,6 % kevyempää (5,6 %).

IPA sieltä asteikon tummemmasta päästä: samea olut on väriltään syvän meripihkanruskea, valoa vasten lähes punainen. Kohtalaisen runsas ja pitsisen kestävä vaahto. Humalointi tuo tuoksuun pihkaista ja kypsän hedelmäistä humalaa, aavistuksen makeaa ruohoa sekä parfyymisia vivahteita. Tumma, hieman kermatoffeinen maltaisuus huokuu humaloinnin takaa. Maussa on pyöreää ja liukkaan karamellista ja hieman keksistä mallasta. Hieman yrttisenä ja brittibittereiden tyylisesti puisevan kuivana pureva katkeruus ilmesiesti leikkaa enimmät sokerit, sillä makeus pysyy yllättävän hyvin aisoissa. Lopussa puisevan karhea purevuus tiivistyy, mutta humalien raikasta hedelmäisyyttä ei oikein löydy. Tumma karamellimaltaisuus säilyy loppuun saakka selvästi havaittavana. Ei täysin asetu jenkkien tai brittienkään IPA:ksi. Mallasprofiili vetää jopa ESB:n suuntaan, mutta tyylille pakolliset brittihiivan käymisaromit tietysti puuttuvat (hiivana tässä US-05). Kokeilepa Harri heittää brittihiiva tähän reseptiin, saattaisi toimia! Hyvin tuoretta ja vahvuisekseen maltaista tämä nykymuodossaan on, mutta samalla kokonaisuutena hieman tasapainoton. Ympäri palloa kasattu, luonteeltaan varsin erilaisten humalien cocktail ei toimi ainakaan minulle kovin hyvin. Myös lajikkeiden aikataulutus tuntuu varsinkin Super Alphan osalta vähän erikoiselta, mutta ehkä tässä on ollutkin tarkoituksena testata lajikkeen aromiominaisuuksia. En yhtään ihmettelsi, että joku muu saattaisi pitää nimen omaan humalointia oluen parhaana ominaisuuttena. Olipa vaikea pisteytettävä, mutta jotakin oli pakko antaa. PISTEET: 32/50

P.S. Kiitos kovasti LBC:n Harrille maistiaisista! Suurella mielenkiinnolla näitä lähdin maistelemaan, eikä oluidesi jo tässä vaiheessa korkea laatu tullut yllätyksenä. Keep on brewing!

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #13 Rye Saison NZ


Liminka Brewing Companyn tuoreemmasta tuotannosta löytyy tämä pelkästään Uuuden-Seelannin lajikkeilla (Nelson Sauvin ja Super Alpha) humaloitu, rukiinen saison.  Ruista on tässkin sekä maltaana että hiutaleena, mutta tekijän mielestä ne eivät tule esille riittävän voimakkaana. Appelsiinin kuorta on myös käytetty, tottakai. Väkevyys on jenkkiversiota maltillisempi, ja saisonille ehkä sovinnasempi 6,8 %. Ei kun testaamaan.

Lasiin kaatuu houluttelevan utuista, väriltään vaalean meripihkanruskeaa olutta. Hieno vaahto on hyinin pienikuplaista ja kestävää. Varsin hiivaisen maisteinen tuoksu, kuten odottaa sopii. Viinikumikarkkeja ja aavistuksen hapanta viinimarjaisuutta, ehkä myös käynyttä mansikkaa. Humalista irtoaa raikasta ruohoisuutta, vihreää omenaa ja jotakin sitruunaa selvästi makeampaa hedelmää. Appelsiinkin kuori voi toisaalta sotkea näitä aistimuksia. Varsin tukevan maltaista, mutta silti kuivaa tavaraa. Ruikiin huomaa kuivan limppuisena aromina, joka saa oluen vaikuttamaan ulkonäköään tummemmalta. Hienoinen nahkeus jälkimaussa voisi myös olla rukiin tuomaa, mutta hiivallakin on siinä luultavasti osansa. Pihkaisen hedelmäinen katkeruus on voimakasta ja pitkäkestoista, mutta pehmeästi purevaa. Kevyesti hapan hiivaisuus nousee aivan loppuun, mutta aivan klassikkosaisoneiden tasolle ei päästä tässäkään. Myös tukevahko maltaisuus ja sen tuoma hienoinen raskaus etäännyttävät tätä ainakin belgisaisoneista, joiden valmistuksessa käytetään usein sokeria maltaiden lisäki. Monien belgityylien raikkaiden ja petollisen juotavuuden kannalta tuo sokeri on juuri se taikasana, jonka lausumista ei kotikokkienkaan pitäisi turhaa kainostella. Tuoretta, virhemautonta ja aiemmin maistamiani siloitellumpaa tämä on, mutta itse resepti ei ehkä ole vielä aivan loppuun saakka viety. PISTEET: 33/50

12.7.2013

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #11 American Saison


"Tarkoitus oli tehdä tyypillinen jenkki-ipa, mutta käyttää se saison-hiivalla. Ihan ei päästy kyllä sille saison-tasolle mitä tavoittelin, mutta tulipahan ainakin erilainen. Hiiva maistuu selvästi, en sitten tiedä onko se hyvä vaiko paha."

Näin valottaa Harri Vaarala LBC American Saisonin syntyhistoriaa. Kumman tutulta pohdiskelulta kuulostaa, näinhän se usein juuri menee uusien resepti-ideoiden kanssa. Mielenkiintoinen olut joka tapauksessa on kyseessä. Potkua saisoniksi tuhdit 7,8 %, maltaina Pilsin lisäksi saisoneista harvemmin löytyvää Viennaa ja paria laatua karamellimaltaita. Katkeruutta on haettu Challengerilla ja aiemmista kokeilluista poiketen on tehty myös 20 minuuttin keitolla "flavorihumalointi", sekin Challengeria. Aromipuolella Warrioria ja Amarilloa, kuivahumalina Amarillo ja klassisesti Centennial. Saisonille tyypilliseen tapaan myös appelsiinin kuorta on lisätty. Kuulostaa melko herkulliselta paketilta.

Nyt hiilihappoa on sopivasti, eikä kuohumisia tapahdu. Vaahto on runsas ja kestävästi pitsinen, itse olut samean rusehtavan oranssi. Tuoksussa kypsän hedelmäinen (hunajamelonia, aprikoosia, luumua) ja pippurisen mausteinen sekä aavistuksen maanläheinen belgihiiva on leimaavin tekijä. Maanläeisyys n tässä tapauksessa ehkä lähimpänä kosteaa maakellaria, maatuvia lehtiä ja onpa siinä jopa jotain hauskan juustoista. Jenkkityyliin raikkaan havuinen, mehukkaan hedelmäinen sekä kevyelti hunajainen humalointi tulee hyvin esiin ja antaa raikkaan vastapainon hiivalle. Saisoniksi maku on ehkä hieman turhan roteva ja alkuun makeakin. Tämä osuu todellakin ehkä lähemmäs belgi-ipoja, kuten Ardekin näkyy havainneen. Hiivaprofiili jää parhaiden saisoneiden mausteisesta monimuotoisuudesta, mutta jännää pippurisuutta on tässäkin. Kakeruutta on enemmän kuin monissa belgi-ipoisssa, saati saisoneissa. Sehän tietysti ilahdutaa. Korkeahko alkoholiptisuus peittyy petollisesti raikkaan humaloinnin ja hiivan alle. Kuohkea ulkonöäkö ei aivan ulotu suutuntuman saakka, joka lopussa kääntyy hieman latteaan/nahkean hedelmäiseen suuntaan. Tämä ei johdu hiilihappojen puutteesta, vaan joku muu ominaisuus tämän tuntemuksen saa aikaan. Kyse voi olla hiivasta, ja ehkä myös vahvuus alkaa tehdä työtään. Myöhäisen jälkimaun nipistelevä katkeruus on kuitenkin nautittavaa, kuinkas muuten. Belgi-IPA:na tämä menisi aivan täydestä ja olisi jopa keskitasoa parempi esimerkki tyylistä mielestäni. Laadukasta olutta jälleen, ostaisin jos voisin. PISTEET: 38/50

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #10 Black IPA


Lisää Harri Vaaralan LBC-kokeiluja. Kevyehkö Black-IPA (5,6 %), reseptissä runsaaasti paahdetta (tekijänsä mukaan liikaakin) Carafa 2 specialin, suklaa- ja mustamaltaan muodossa. Humalavalintoina jo tutut Fuggles ja Citra katkeroimiseen, aromina Simcoeta, Warrioria ja kuivahumalana Amarilloa. Kuohumisvaroitus on voimassa avattaessa.

Aivan yhtä juhlavaa geysiriä ei nyt nähdä kuin Rye IPA:n kanssa, mutta ei tämäkään pullossa pysy. Nyt saan kuitenkin lasiin selvästi puhtaamman maistiaisen ja puolikkaan pullon jää myös santsattavaa. Sysimustan oluen beige vaahto on kuohkean pilvimäistä, mutta hieman latistuvan höttöistä sorttia. Tuoksussa on tosiaan paahdetta reilusti, jopa stoutien tapaan tervaiseen tai samiakkiseen suuntaan. Hedelmäisen havuinen humalan aromi antaa soppaan raikkaan säväyksen, mutta ehkä odottelin aiempien oluiden tapaan hieman ronskimpaa läsnäoloa. Maltaisuus on kuivaa ja pienestä ohkaisuudestaan huolimatta mukavan kuohkeaa. Salmiakkista suolaisuutta on selvästi enemmän kuin tavanomaisemmissa tulkinnoissa, samoin paahtomaltaiden tuomaa happamuutta. Mallas katoaa jälkimausta hieman varkain, mutta hartsisena viipyilevä katkeruus paikkaa tilannetta. Suutuntuman kepeä notkeus ja kuohkeus toimivat petollisen hyvin ja olut onkin paahteisuudestaan huolimatta varsin raikasta juotavaa. Patiotavaraa selvästi. Pihkaiset röyhtäilyt viimeistään paljastavat, että katkeroakin on oluessa riittämiin. Keveähkö runko ei ehkä juuri enempää kestäisikään. Näppärä "Light Black IPA", jota kokeilisi joskus mielellään real-käsittelyn pehmittämänä versiona. PISTEET: 34/50

11.7.2013

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #9 Rye IPA


Jatketaanpa liminkalaisten testailua, nyt mennään siis jo yhdeksännessä erässä. Ruis-IPA tuntuu kuuluvan ainakin rapakon toisella laidalla vähän jokaisen pienpanimon tarjontaan. Suomeen asti näitä kantautuu varsin harvakseltaan, eikä näistä rariteeteista ole toistaiseksi yksikään kolahtanut aivan täysillä. Lervigin versio Leskisen hanasta on maistamistani ehkä paras, se kyllä toimi hienosti. LBC:n rukiisessa ipassa on vahvuutta melko optimaalisen kuuloiset 7 %, pantu 6.2.13. Ruista on reseptissä normaalin ruismaltaan lisäksi karamellimaltaana sekä Limingan Niittymyllärin ruisryyneinä. Katkerohumaloinnissa Fuggle ja Citra, aromina Simcoe ja kuivahumalana Amarillo. Käymisen on hoitanut legendaarinen US-05.

Harri varoitteli oluen luultavasti kuohuvan avattaessa, joten suoritin operaation varalta lavuaarin päällä. Lasi oli heti valmiusasemissa, mutta sinnekkään tämä geysirin tapaan suihkunnut epeli ei tahtonut asettua. Sain pelastettua puolikkaan pullosta lopulta ehkä reilun desin, joka sekin on tietysti hiivan ja humalamujun sotkemaa. Harmi, sillä tämän suttuisen maistiaisen perusteellakin huomaa oluessa olevan potentiaalia. Pihkainen ja kukkaisen makeaa humalointi on tuoksusa voimakas, samoin rukiin tuoma omalaatuinen mausteisuus. Pientä hiivaisen hedelmäistä aromiakin erottuu. Maku on tukevan maltainen, mutta ei juurikaan makea, mistä tietysti plussaa. Pientä hapokkuuttakin tuntuu, mutta se johtuu luultavasti liiallisesta hiivasuudesta. Katkeruus tarttuu kitalakeen pihkaisen jäytävänä jo alkumetreillä, eikä hevillä hellitä otettaan. Humalasakkaa joutuu suuhun niin paljon, että kitkeryys lyö lopussa jopa yli. Aivan niin nautittavaa ei ole edes Amarillo, että sitä paljaaltaan pureskelee enemmälti. Suussa Rye IPA on liukasta, melko täyteläistä ja tuoreen tuntuista tavaraa. Hiivaisuus ja suussa pyörivä humalamuju valitettavasti laskevat nautittavuutta selvästi. Pisteyttäminen ei em. ongelmista johtuen olisi kovin mielekästä, joten jätän sen tekemättä. Potentiaalia oluessa selvästi on, kunhan koko käymis-kypsymisprosessi on saatu hallintaan.

8.7.2013

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #3 IPA ja #7 DIPA

Olen jo pidempään mielenkiinnolla seuraillut itsellein entuudestaan olutkuvioista tutun liminkalaisen Harri Vaaralan kotiolutprojektia. Kun ilmiselvästi intohimolla hyvään olueen suhtautuva ja laajan maistelukokemuksen omaava typpi innostuu itse oluita valmistamaan, on tuloksena todennäköiseti jotakin todella maistuvaa. Ei ole ole kaukanakaan se aika, kun istuimme Harrin kanssa Leskisessä pohtimassa laitteita ja raaka-aineita, joilla mies saisi homman käyntiin. Nyt nimellä LBC (Liminka Brewing Company) on tehtailtu jo viitisentoista satsia oluita. Mikäpä siinä on Braumeisterilla kokkaillessa ;)  Rohkeasti jenkkien ja miksei vaikka tanskalaisten "vallankumouksellisten" esimerkkiä seuraillen liikkeelle on lähdetty liikkeelle humalapinoteisella linjalla. Aiemmin maistamaan päässeiltä olen saanut kuulla/lukea vakuuttavaa palautetta. Niinpä seitsemän LBC-olutta sisältävä toimitus otettiin suuremma mielenkiinnolla vastaan HH:n "toimituksessa". Alan maistella oluita luonnollisesti vanhimmasta päästä. Tässä tuleekin tehtyä jo varsin kattava luotaus LBC:n lyhyeen historiaan, kun noin puolet tuotannosta on mahdollista maistaa.

LBC Batch #3 IPA

Ensimmäisen kautta aikojen kolmas LBC-olut, herkullisesti tietysti IPA (6,4 %). Pantu 27.12.12, eli ei varmasti enää aivan parhaimmillaan humaloinnin osalta. Reseptissa Pale Alea, Dark Ale sekä paria karamellimallasta. Katkerohumalana EKG, aromona/kuivahumalana Citra ja Simcoe. Jenkkihiiva. Varsin sameaa oranssin punaruskeaa tavaraa, pullossa hiivaa paksusti. IPA vaahtoaa lasiin kaadettaessa mukavan kuohkeasti ja kestävää pitsiä jättäen. Tuoksussa humalointi on vielä raikkaasti tallessa. Greippiä, sitruunaa, makeampaa hunajaisuutta ja ehkä aavistus herukan lehtiä. Maku on kuohkeasti maltainen, melko karamellimaisen makeakin. Aavistus kuivakkaa paahteisuutta on mukana hieman paahtoleivän tavoin. Loppua kohti kuivuus ja katkerot lisääntyvät, mutta purevuus on varsin hillittyä nipistelyä maltaisuuteen nähden. Katkerampikin voisi siis makuuni olla, mutta tasapainonen tämä on näinkin. Ei ehkä valtavan raikas pienoisen makeuden vuoksi kuitenkaan, mutta ehkä ikäkin tässä saatta jo hieman painaa. Suussa karamellin tuoma pyöreys tuntuu kyllä mukavan ylelliseltä. Tähän kun saisi iskekvämmän katrorymistelyn päälle niin nom-om. Mutta nämä ovat niitä kuuluisia makuasioita. Mitään virhemakuja tai varsinaista valittamista tästä en löydä, joten vakuuttavaa jälkeä kolmanneksi kokeiluksi.
PISTEET: 34/50

LBC Batch #7 DIPA

Tykimpään suuntaan seitsemännen satsin siivittämänä (pantu 26.1.13). DIPA, kotoisammin tupla-ipa, on vahvuudeltaan 8,6 %, joka on saavutettu on mäskäämällä 8 kg mallasta (Pils, Vienna, CaraPale ja Crystal). Katkerohumaloinnissa on käytetty Warrioria ja Fugglesia, myöhemmissä vaiheissa Citraa, Simcoeta ja Amarilloa. Lasissa hyvin saman näköinen kuin edellinen IPA, mutta hieman tummempi ja punertavampi. Ehkä myös hiivan sameampi, sillä hiivaa on pullossa (ja lasin pohjalla) turhankin paksusti. Vaahto on kuitenkin komeaa katsottavaa: todella kermainen ja kestävä, isossakin lasissa sopivan runsas. Yhteneväisyydet jatkuvat tuoksuteltaessa, mikä oli osittain samojen humalien käytöstä johtuen toki odotettavissa. DIPA:ssa humalointi on paitsi astetta voimakkaampi, myös makeamman hedelmäinen. Kuin hillottuja sitrushedelmiä tuoksuttelisi. Amarillon "siitepöly" erottuu myös selvästi ja on tässä myös hartsista mausteisuutta. Lievästi alkoholista taustahälyä karamellisävytteisen maltaisuuden alla, mutta eipä tuo pahemmin haittaa. Maussa karamellia on mielestäni DIPA:an kutakuinkin ideaalisesti, eli ei kovinkaan paljon. Maltaisuus on kuivampaa, kevyen paahteista ja aavistuksen limppuisen happamuuden sävyttämää (Viennasta luultavasti). Hieman alkoholinen, ylikypsä hedelmäisyys tulee esille yllättävän voimakkaana, mutta se toisaalta sopii tähän hyvin. Humaloinnin intensiteetti on jo varsin mainiolla tasolla ja lopun viipyilevän pihkainen ja mausteinen meininki toimii hienosti. Kuivuva mallas katoaa petollisesti taustalle ja katkeruus ottaa vallan. Näinhän sen kuuluukin mennä. Suutuntuma on liukas ja melko pehmeäkin. Jotkut ehkä kaipaisivat DIPA:an paksumpaa maltaan tuntua, mutta minulle nämä liukkaammat ja hieman kuivemmat tapaukset ovat aina toimineet paremmin. Aivan huoletta kaupallisella tasolla liikutaan. Peukkua Harrille!
PISTEET: 38/50

5.7.2013

Bayerischer Bahnhof Goseator


Jatketaan edellistä postausta kompaten himmeällä saksalaisteemalla, sillä Bayerischer Bahnhofin (Leipzigissa) todella erikoinen versiointi gosesta ansaitsee ehdottomasti oman blogimerkintänsä jo ihan kuriositeettiluonteensa ansiosta. Tavanomaisempi gose on tiivistetysti hieman suolaiseen veteen pantua ja maitohappobakteereilla ryyditettyä vehnäolutta. Bayerischer Bahnhofin versio onkin sitten jotain aivan muuta. Nimen ator-pääte viittaa doppelbockeihin, ja vahvaa tämä pirulainen onkin - peräti 10,5 %. Etiketissä seisovat skitsofrenisesti sekä luonnehdinnat "Double-Bock" että "Ale brewed with spice", joten käytetystä hiivakannasta ei voi kovin vahvoja oletuksia tehdä. Kaiken kukkuraksi koko komeus on kypsytetty tequilatynnyreissä. Kuulostaa suoraan sanottuna lähes pelottavalta cocktaililta, mutta mistä näistä koskaan tietää.

Oluen ulkonäkö on varsin tavanomainen, pale alen tavoin vaalean merpihikanruksea ja lähes kirkas. Kuohkea vaahto näyttäisi kestävän kohtuudella, mutta kovin pitsistä se ei ole. Tuoksu on kummallinen sekoitus Tequilaa, päärynämehua, paahdettua mantelia, tammitynnyriä ja raakaa alkoholia. Jotain greippistä vivahdettakin tässä ehkä on. Ei varsinaisesti epämiellytävää, mutta hyvin erikoista. Vaikea tätä olisi sokkotestissä olueksi tunnistaa, kun maltaasta tai humalista ei ole hajuakaan. Reilun ensipuraisun sokerisuus ja viinaisuus järkyttävät pahasti ja olut pyörii hetken suussa tietämättä poistuako nieluun vai purskahtaako ulos nenästä. Hyhhyyi, taitaa viemäri kutsua... Toista siemaisua osaa onneksi jo varoa ja homma saadaan kontrolliin. Puistattavan makeaa, lähes polttavan alkoholista ja kevyen happamasti marjaista tavaraa. Jälkimaussa on kiljumaista alkoholia, hiivaa, tuoksusta tuttua paahtomantelia ja päärynää. Päärynä on tässä tapauksessa luultavimmin sitä Tequilaa. Eipä kuulu lempijuomiini kaktusviina, kuten ei myöskään päärynämehu. Todellakin tämä muistuttaa maitohapotettua päärynämehua tilkalla karvasmanteliöljyä ja kourallisella tammilastuja. Myöhäisen jälkimaun valopilkkuna yllättävät vaniljan ja lempeän tynnyriset sävyt sekä kuivatut hedelmät. Nämä ominaisuudet lisääntyvät selvästi oluen lämmetessä, joten ilmeisesti aloitin juomisen aivan liian kylmänä. Tahmaava makeus ja käyneen hedelmän nahkea latteus kuitenkin peittävät näitä mielenkiintoisempia aromeita harmittavasti. Harvinaisen erikoinen kokonaisuus. Ei ehkä kovin miellyttävä, mutta osittain hyvin mielenkiintoinen. En silti täysin käsitä RB:n keskimäärin kovia pisteitä. Pikkupullo oli yhdelle juojalle aivan liikaa, joten harvinainen viemärituomio koitui tämän Leipzigin kummajaisen kohtaloksi. PISTEET: 23 /50

Uerige DoppelSticke


Tällä kertaa tutustutaan vähän erikoisempaan saksalaisolueen Düsseldorfista. Maailman olutkartalle kaupunki pääsee perinteisellä Alt-oluellaan, kuten Köln Kölschillään. Valitettavasti en ole päässyt paikan päällä Altia koskaan maistamaan, mutta jokunen pullo näitä on ravintoloissa tullut kokeiltua. Myös enemmän tai vähemmän autenttisia Alt-tulkintoja ympäri maailmaa on tullut vastaan ja kohtuudella ovat nekin toimineet. Se Altbieristä. Sticke puolestaan on enemmän kausiluonteisesti valmistettava, tavallista Altia hieman vahvempi ja astetta tummempi ale. Omakohtaiset aistihaivainnot taitavat olla peräti olemattomat. Uerigen panimo on joka tapauksessa pistänyt vielä paremmaksi tuplaamalla stickensä peräti 8,5 % vahvuuteen. Tässä lähestytään kaiketi jo barleywinen tai doppelbockin kaltaista mallaspommia. Humalina on käytetty perinteiseen tapaan Spalter- ja Hallertauerlajikkeita, IBUja peräti 75. Hyvin mielenkiintoinen lähtöasetelma siis.

Jo olutta lasiin kaadettaessa huomio kiinnittyy upean kermaiseen, hieman beigen sävyiseen vaahtoon, joka myös säilyttää houkuttelevuutensa lasin loppuun saakka. Kun vielä oluen syvän rubiininpunainen värikin hievelee silmiä, ei ulkonäöstä voi olla antamatta vähempää kuin täydet pisteet. Odotusten mukaisesti tuoksu on hyvin barley winen kaltainen. Siirappinen maltaan tuoksu hallitsee, mutta käyneen makea hedelmäisyys on myös vahvasti esillä. Ideaalilämmössä maltaan tummemat, pähkinäiset ja hieman imelälimppuset sävyt korostuvat ja hedelmäisyys muuttuu käyneen, hieman hapahkon mansikkaisuuden suuntaan. Tätä samaa "mansikkarahkaa" löytää usein ikääntyneistä vehnäbockeista. Jalohumalien makea yrttisyys erottuu vielä ilahduttavasti, vaikka pullolla hieman ikää onkin. Maistettaessa Dopple Sticke on hyvin makea, mutta ei varsinaisesti sokerinen kuten barley winet joskus tuppaavat olemaa. Maltaisuus on vahvaa, mutta ei yhtä pureskeltavan paksua kuin monissa doppelbockeissa. Öljyisen liukas juoma livahtaa nopeasti kurkusta, mitä seuraa pieni suvantovaihe ennen rusinaisen kuivahedelmän ja pehmeästi turruttavan kakeruudeen esiinmarssia. Oluen vahvuuden aistii, mutta mikään viinapommi tämä ei onneksi ole. Sen verran potkua kuitenkin on, että hieman talvisempiin hetkiin tämä sopisi varmasti paremmin. Jälkimaun kestossa ei ole moitteen sijaa, mutta käynyt hedelmäisyys ja aavistuksen karkea alkoholisuus alkavat lasin loppupuolella hieman puuduttaa. Jotain naposteltavaa saisi olla, suolaa ja rasvaa... Kovin monipuoliseksikaan tätä ei varsinaisesti voi kehua. Kohtalaisen miellyttävä kokeilu kuitenkin. Paukkupakkasilla toimii varmasti hienosti. PISTEET: 34/50 

4.7.2013

Malmgård Proto #2

Se on bloggerilla kesäloma ja kotikaupungin pöly kuitittelee taas kurkkua. Apu löytyy onneksi Leskiseltä, jossa Bitter & Sour - viikkojen jämät ja vaihtuvat hanat aiheuttavat pieniä valinnan vaikeuksia. Malmgårdin Proto #2 pääsi lopulta tarkempaan syyniin Dark Satrin realin livahdettua jutustelun lomassa huomaamatta alas. Kokeellisempaa Malmgårdia edustava Proto #2 on normia reippaammin humaloitu, suodattamaton vehnäolut, vahvuus 5,5 %. Luulisi olevan sopiva kesäisessä kelissä nautittavaksi janojuomaksi.

Hyvin sameaa, likaisen kellanruskeaa ja kuohkeasti vaahtoava vehnää. Tuoksussa purukumista fenolisuutta reippaasti, taustalla ylikypsän makea karamelli luo aavistuksen tummempaa vaikutelmaa. Humalointi on rypäleisen mehukas ja hieman pihkainenkin. Erikoinen, hieman savuinen tai vienosti lääkemäinen taustaviba hieman tökkii. Maku on alkuun makeahkon vehnäinen, mutta ihmeen ohut. Vehnille ominaista, pureksittavaa vehnämaaltaan tuntua ei synny oikein missään vaihteessa, kun loppua kohti maltaisuus vielä hiipuu entisestään. Lopun puolitanakka katkeruus ja pirteän mausteinen hiivaveto eivät oikein riitä nostamaan kokonaisuutta lentoon. Jotenkin odotin Schneiderin Hopfenweissen kaltaista pläjäystä, mutta hillitympää linjaa oli nyt tarjolla. Raikasta tämäkin toki on, mutta ei muuten säväytä. PISTEET: 32/50

Published with Blogger-droid v2.0.9