25.12.2013

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Hiivahommia 400 DIPA


Hiivahommien neljännensadan julkaistun tekstin kunniaksi juhlallisesti nimetty DIPA kypsyi sopivasti juomakuntoon juuri jouluksi. Hiilihappojen muodostuminen otti hieman tavallista pidempään, kuten näiden vahvojen ja voimakkaasti humaloitujen kanssa tuntuu yleensä olevan. Hiiva on kovilla! Parin turhan nuorena testatun putelin perusteella oluen potentiaali oli kuitenkin jo selvästi havaittavissa, mikä entisestään lisäsi odottelun tuskaa. Nyt kaikki on kuitenkin valmista ja "virallista" maistoa vailla. Huonomuistisimmat voivat kerrata oluen valmistusprosessia täältä. Nyt sitä humalaa lasiin!

Oluen utuisen oranssi ulkonäkö sopii muottiin, samoin keskikokoinen ja mukavasti pitsiä jättävä vaahto. Hiilihappojen ollesssa lopultakin kohdallaan, hallitsee tuoksua voimakas ja todella tuore humalointi. Sitruunaa ja verigreippiä on, mutta yhtä vahvana tästä aistii toisaalta aprikoosin ja hunajamelonin sävyjä sekä Columbuksen pihkaa ja maanläheisyyttä. Ehkä vielä leimallisemmin tuoksu on kuitenkin nimenomaan selkeän "humalainen", sillä niin aidosti saman fiiliksen saa tunkemalla nenänsä vasta avattuun humalapussiin. Kahteen kertaan tehdyn kuivahumaloinnin voima pääsee nyt todella oikeuksiinsa. Maltaan tuoksu jää taustalle, mutta tukevuus on kyllä aavistettavissa. Maku on vaalean perusmaltainen ja vain aavistuksen karamellinen. Katkero rutistaa alusta alkaen päättäväisen kokonaisvaltaisesti yltymättä kuitenkaan suuta raiskaavaan terävyyteen. Alussa greippinen hedelmäisyys hallitsee, mutta loppua kohti mennään pihkaisempaan suuntaan. Mallasrunko antaa tasapainottavaa makeutta ja rotevuutta näköjään aivan riittävästi kevyellä karkkimallasannoksella, kuten vähän ounastelinkin. Juotavuus säilyy maltaisuudesta ja vahvuudesta (~9 %) huolimatta kepeänä, mihin sokerilla lienee suuri vaikutus. Tuskin tämä olisi näin kuivaksi käynyt ilman raakaa sokeria. Alkoholi peittyy kuitenkin täysin muun runsauden taakse. Lopun kurkkuun takertuvan hartsinen purenta on ehtaa Columbusta, jostä riittää hupia pitkään vielä lasin tyhjennettyä (burrrrrrrp!). Itse tykkään tästä hieman piinaavasta kitkeryydestä enemmän kuin leppoisemmasta greipistä saati kukkaisesta makeudesta. Kokonaisuus on hyvin tekijänsä näköinen: voimakkaan katkera, aromaattiinen ja kuivahko DIPA. Kyllä tämän tunnistaa selvästi Dick & Creep´s IPA:n sukulaiseksi helposti. Pihkaisen katkeron ja maltaan tasapaino on melko lailla vastaava, vaikka tässä tuplaversiossa intensitetti on toki eri tasolla. Hyvä fiilis, kun tämä nyt onnistui näin mainiosti kovien odotusten ja käytetyn humalapaljouden jälkeen. Ei valittamista!

12.12.2013

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Sichuan



Paria päviää vaille kuukausi sitten pullottamani Sichuan alkaa olla juontikunnossa, joten laitetaanpa ajatuksia eetteriin. Sichuan on siis ~8,5 % vahva, belgityylinen Golden Strong Ale. Duvel lienee se ilmeisin esikuva ja reseptikin noudattelee pääpiirteissään tyylin rajoja. Maustamalla hain tähän kuitenkin persoonallisempaa otetta, joten keittovaiheessa hivautin sekaan Sichuaninpippuria sekä limen- ja appelsiininkuorta. Tavoitteena oli saada aikaan petollisen kevyt ja hedelmäinen, vahva belgiale. Panopuuhia voi kerata täältä.

Hiivaisen samea, väriltään kullankeltainen olut kaatuu lasiin voimakkaasti vaahdoten. Aivan Duvelin kaltaista vaahtopilveä ei synny, mutta eipä ole Duvelin uurrettua lasiakaan mihin kaataa. Hiitaasti vetäytessään vaahto jättää valkoista pitsiä lasin reunoille, kuten kuvasta näkyy. Voimakas sitrushedelmäisyys on tuoksun dominoivin elementti. Pirteään limeen sekottuu selvästi Sichuaninpippurille ominaista, erikoisen parfyymistä sitruksisuutta. Tässä pippurissa on melkein eukalyptuksen kaltaisia piirteitä, varsinkin oluen lämmetessä. Hiivaisuus lisää parfyymisen hedelmäistä meininkiä: ehkä lähinnä päärynäiseksi sen aromeja voisi kuvata. Meikäläisittäin harvinaisen maltillinen humalointi jää mausteiden ja hiivan jalkoihin, mutta ehkä sieltä jotain vehreän naulasmaista tai ruohoista sävyä voi löytää. Maltaiset vainut ovat lähes täysin kadoksissa, mutta tässä tyylissä ne ovat onneksi sivuseikka. Tuoksu on selvästi voimakkaampi kuin Duvelissa. Raikasta, mutta ehkä hieaman vappusimaista.

Suussa oluen tie on lyhyt ja ytimekäs. Alussa iskevät pirteät hiilihapot ja aavistuksen hapan, selvästi omenainen hiivaisuus. Ensivaikutelma on kuplivan kevyt, mutta silti ihmeen pehmeä. Mausteisuus ja hedelmäinen hiivaisuus hallitsevat läpi maun, mutta loppua kohti jyväisen kuiva pilsmaltaan maku nousee mukavasti esille. Hyvin kuiva mallasrunko päästää katkeroa läpi enemmän kuin tuoksu antaa odottaa. Runko katoaa liukkaasti jättäen jälkeensä mausteisen hiivaisen, sitruksisen jälkimaun. Juuri tätä efektiä lähdin hakemaan, mikä voi ehkä kuulostaa oudolta. Jokainen Duvelia maistanut ja sen kepeyteen ihastunut tietää kuitenkin, mitä tarkoitan. Raikas juoma katoaa suusta kuin itsestään, joten uutta suullista tekee nopeasti mieli. Alkoholia tästä ei haista tai maista, mutta yksi pullo riittää näin arki-iltana mainiosti...

Kokonaisuus on ehkä hieman ristiriitainen. Etenkin tuoksu on jo hieman tyrkyllä tavalla sitruksinen, joten hylkimisrekatioita saattaisi joillekin tulla. Pientä viilausta voisin ehkä noihin mausteisiin tehdä, sillä yksikin sitrushedelmä luultavasti riittäisi. Sichuaninpippurin annostus tuntuu onnistuneelta: sitä ei voi olla huomaamtta, mutta se ei dominoi saati turruta suuta missään vaiheessa. Erityisesti maussa moni asia meni nappiin. Kepeys, kuivuus ja raikkaus olivat suunnittelun lähtökohtia, ja niissä päästiin hyvin lähelle tavoitetasoa. Aivan näin kuivaa lopputulosta en uskaltanut edes odottaa. Tämä on erikoiella tavalla jotenkin hauska olut mielestäni, mikäli nyt juoma voi ylipäätään hauska olla. Sanat "veikeä" ja "vekkuli" (joista kumpikaan ei kuulu käyttösanastooni) tuntuvat vilisevän puheessani kuvaillessani Sichuania muille, joten jokin tässä oluessa kai saa ainakin minut positiiviseen vireeseen. Luultavasti korkeahko alkoholipitisuus ei yksin ole tähän syyllinen, joten lokikirjoihin voinee hyvillä mielin vetää plussan tämän reseptin kohdille.

3.12.2013

Kotiolutta pöntössä: Sahtiviikonloppu

K: Mitäs panomies viikonloppuna? V: Sahtia.

Kuluneesta viikonloppusta päätellen perinneoluemme sahti porskuttaa vahvasti joulukuun ensipäivinä vuonna 2013. Minulla touhuun vierähti koko viikonloppu ja samoihin aikoihin puuhailivat pullahiivoineen sekä Reittausblogi että tässäkin blogissa useampaan otteeseen vieraillut Liminka Brewing Company. Sahtiveljillä siinsi mielessä perinteinen joulujuoma ja minua taas työllisti kaveripariskunnan uudenvuoden häät, joihin sain kunnian sahtia valmistaa. Blogin pitkäaikaisemmat lukijat saattavat muistaa, että tämä ei ole ensimmäinen hääsahtini. Juttu kesän 2010 operaatiosta löytyy täältä.  Välineistön kapasiteetti "pakotti" tälläkin kertaa hommaan kahtena päivänä, mutta enpä valita. Onhan nämä niitä hommista parhaita.

Sahdin teko on perinteisesti aikaa vievä projekti, jossa tuhrauttuu päivä melko äkkiä. Sahdin mäskäysajalla haetaan lopputuotteeseen erityisen muhevan maltaista makua. Homma vertautuu mielessäni väkisin perinteisten lagerpanijoiden monimutkaisiin keittömäskäyksiin. Paitsi maun vuoksi, oli uuttera mäskääminen entisinä aikoina usein vähintäänkin puolipakollista alkeellisten maltaiden vuoksi. Modernit maltaat mahdollistavat pienen oikomisen, mutta monet vannovat edelleen perinteisten menetelmien nimeen saadakseen maltaan herkulliset aromit parhaalla mahdollisella tavalla esiin. Minua nämä aikaa vievät mäskäyksen ovat aina kiehtoneet. Tälläkin kertaa mentiin varsin perinteisillä linjoilla.

Tein mallasseikoituksen itse, koska en oikein tykkää Viking Maltin sekoitukseen arvoituksellisuudesta. Laadukas seos se on, mutta mielelläni valitsen itse raaka-aineeni. Oma sekoitukseni sisältää tällä kertaa Pils-, Muninch-, Melanoidin- ja ruismallasta sekä ruishiutaleita. Perinteiesti sahti mäskätään vettä erissä lisäämällä ja siten lämpöä nostaen. Minä hoidin operaation suoraa kaasulla kattilaa lämmittäen. Sisäänmäskäsin 35 asteeseen ja nostin portaittain sakkarifikaatiolämpöihin siten, että enimmän aikaa mäski viipyili ~70 asteessa. Kaikkineen nämä vaiheet veivät yli nelisen tuntia. Lopuksi vielä kiehautin mäskiä varovasti ~10 minuuttia, joka tummensi hieman sitä hieman ja antoi toivottavasti aavistuksen makuakin. Huuhtelin mäskin normaaliin tapaan ja lisäsin ensivierteeseen mausteeksi katajanmarjoja sekä sulhon toiveesta reippaasti Chinook-humalaa (perinnetietoisten mielestä homma meni viimeistään tässä perseelleen). Kiehumisen aiheuttamaa haihtumista ei tarvinnut juuri ottaa huomioon, koska keitin vierrettä vain 10 minuuttia ja senkin lähinnä desinfiointimielessä. Humalista uuttuu siis lähinnä flvoria, ei niinkään katkeroita (kokeiltu katkeraakin: Sahti on the Hops). Keiton lopuksi nakkasin aromihumaliksi vielä toiveiden mukaisesti Cascadea. Vierteen ominaispaino asettui suunnitellusti 1.080:aan.

Otin huuhteluvaiheessa sivuun tuopillisen vierrettä, jonka kiehautin ja jäädhytin hiivan esikäytteeksi. Tuore pullahiiva on raivokasta tavaraa, joten esikäyte starttasi lähes välittömästi. Eipä tarvinnut kauaa odottaa päävierteen käymistäkään esikäyteen lisäämisen jälkeen, sillä iloinen pulputus kuului vesilukosta jo jokusen tunnin päästä. Molemmat erät viettivät vuorokauden huoneenlämmössä, joka jälkeen siirsin ne 10 asteeseen käymiskaappiin. Tänään suoritin ensimmäiset mittaukset: lauantain erä oli lukemissa 1.030 ja sunnuntain satsi 1.035. Melkoista vauhtia tuo pullahiiva pitää. Maku ja tuoksu oli jo hyvin sahtimainen molemmissa, vaikka aivan keskenhän se vielä on. Aikaahan tässä on reippasti, kun h-hetkeen on vielä nelisen viikkoa.

Panemisiin!

P.S. Sichuan alkaa kohta olla kypsää juotavaksi ja muutaman maistiaisen perusteella siitä tulikin melko veikeä tapaus. Tekstiä siitä luvassa piakkoin. 400 DIPA kyspsyy ennen pullotusta vielä muutaman päivän seuranaan rutosti kuivahumalia. Pienistä peloista huolimatta tämä vahva humalapommi kävi hienosti kuivaksi ja nosti viimeistään edellisellä ominaispainonäytteellä odotukset kattoon paitsi lukujen, myös aistien varassa arvioiden. Eiköhän tätäkin viimeistään jouluna maisteta.

28.11.2013

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #20 Dark Saison


 Lasissa tänään vaihteeksi vierailevaa kotiolutta LBC:tlä, Limingasta. Tuotantoa tuoremmasta päästä, erästä #20, on tämä Dark Saisoniksi nimetty, vahvuudeltaan 5,5 % tapaus. Reseptin mallaspuolesta yli 80 % koostuu Pils- ja Municmaltaista, molempia yhtä paljon. Loppu koostuu ~10 %:sta karamellimaltaita (pale ja Crystal 150) sekä sokerista ~3,5 %. Kateroita on laskennallisesti 77,3 IBU, mikä on paljon. Lajikkeina Centennial (vain katkerolisäyksenä), Nelson Sauvin, Cascade ja Willamette. Willamette paitsi loppuekiton aromilisänä, myös kuivahumalana. Hiivana White Labsin Saisonkanta (WLP 565). Ennalta reseptistä pistää silmään pistää melko runsas Munchmaltaan määrä ja voltteihin nähden rohkeat IBU:t. Mielenkiinnolla testaamaan.
  
Olut kaatuu lasiin punaruskeana ja samean hiivaisena. Kuohkea vaahto kutistuu, mutta jättää mukavasti pitsiä lasin reunoilla. Mukavasti parfyymisen saisonhiivan tuoksuun sekoittuu tummempaa, käynyttä hedelmää ja marjasuutta. Luumua tästä löydän, samoin käyneen hapahkoa mansikkaa ja ananassäilykettä. Hedelmämehuinen humalantuoksu sekoittuu mainiosti hiivaan ja nostattaa pihka-annoksellaan keitoksen raikkaustasoa roimasti. Nelson sauvinin rypäle-efekti on ihmeen vahva, vaikka se onkin mukana vain 30 minuutin keittolisäyksenä. Hyvin valitut laijikkeet! Pyöreän pehmeä maku on voltteihin nähden maltainen, Munichmaltaan ansiosta varamaan pitkälti. Leipäistä mallasta erottuu hiivan ja humalien takaa, kuten myös vaaleaa karamellia. Makea olut ei kuitenkaan ole, eli käyminen on mennyt riittävän pitkälle. Jälkimakua kuivattavat vielä yrttis-pihkainen katkeruus, joka hapahkon marjaisten hiivan makujen ohella viipyilee pitkäkestoisesti suussa. Katkeroa on tarpeeksi, mutta aivan laskennalliseen 77 IBU:n nähden ehkä ei. Pyöreähkö maltaisuus luultavasti syö osan humalista ja samoin vaikuttaa omien kokemusteni pohjalta myös luonteikkaat hiivat, kuten tässä. Ei se jenkkihiivoijen puhtaus IPA:n teossa ole huuhaata! Suutuntumassa on munchenerin liukkautta ehkä enemmän kuin puhdasoppiseen saisoniin (mistä tässä siis on tarkoituksella pyritty pois) kuuluu. Raikkaus hieman kärsii paksummasta maltasuudesta sekä tumman hedelmäisistä käymisaromeista, etenkin jälkimaun osalta. Raikas ja tasapainoinen tuoksu, varsinkin humalointi, paikkaa kuitenkin paljon. Hieman reippaampi hillihapotus saattaisi ehkä raikastaa vielä suutuntumaa. Ei aivan napakymppi, muuta maistuva kokeilu LBC:ltä. PISTEET: 33/50

19.11.2013

Kotiolutta pöntössä: Predatory Brewing Hiivahommia 400 DIPA


Tästä lähtee näköjään 400. julkaistu Hiivahommia-teksti. On niitä vuosien varrella yllättävän monta kertynyt, vaikka tahti onkin selvästi hiipunut. Kotimainen blogitarjonta ylipäänsä on moninkertaistunut sitten Hiivahommien alkupäivien, mikä on ollut ilo huomata. Kaikkea ei kuitenkaan jaksa enää seurata ja luettavaksi päätyvät vain mielenkiintoisimmalta vaikuttavat postaukset. Omalta osaltani olen tarkoituksella vähentänyt olutarvioden rustaamista ja keskittynyt kirjoittamaan enemmän kotioluesta, joista ei ainakaan toistaiseksi ole ylitarjontaa. Sama trendi on ollut vallalla olutharrastuksessani muutenkin: pelkkä maistelu ei enää riitä. Tässäpä sitä panojuttua pienen alustuksen jälkeen sitten taas tulisi. Olkoon tuorein tapaus sitten mukavan tasaluvun saavuttamisen vuoksi vaikka blogin epävirallinen juhlaolut. Nimeksi tulkoon Hiivahommia 400 DIPA. Sunnuntai oli panopäivä, ja kutkuttava pihinä on kuulunut käymiskaapista eilisestä saakka

DIPA:n pohjana on löyhästi Dick & Creep´s IPA. Pelkkään ainemäärien skaalaukseen en kuitenkaan hommaa jättänyt. Muutoksin ajovat raaka-aineiden huono saatavuus ja osin reseptin viilaaminen tuplan-ipan muottiin ehkä paremmin sopivaksi. Kantavierre väkevöityi suunnitellupöydällä 1,083:een ja katkerot laskennallisesti ~250 IBU:n (Dick & Creep´s IPA: 1.068 / 84 IBU). Karamellimaltaiden jo ennestään melko ohut siivu leikkautui vielä ohuemmaksi, sillä vahvuus tuo makeutta varmasti muutenkin tarpeeksi. Melanoidinmaltaan säilytin, koska mielestäni se toimi mainiosti perus-IPA:ssa. Tuplan reseptissä on kuitenkin lisänä ihan reilusti sokeria, mikä paitsi nostaa prosentteja, myös auttaa (toivottavasti) olutta käymään riittävän kuivaksi. Kuivaa on siis tarkoitus saada, sillä liian makea ja karamellinen tupla-ipa voi olla melko raskasta juotavaa. Ja ne tärkeimmät, eli humalat. Katkeroita on teoriassa siis ~250 IBU, mikä saavutettiin ensivierrelisäyksellä ja keittolisäyksillä 90min + 20min + 0 min. Keittoaika siis kokonaisuudessaan puoli tuntia. Lajikkeet ovat osin samat (Simcoe, Centennial, Columbus), mutta hyödynsin myös aiemmin avatut pussinpohjat Magnumia ja Sorachi acea. Kuivahumaloinnin tulen tekemään tällä kertaa kahdessa erässä, luultavasti 7 vrk. + 3 vrk uuttoajoilla. Jos tuoksua haluaa vielä korostaa, on mahdollisuus lisätä myös humalaölyä vielä ennen pullotusta. Myös niinkin tärkeä elementti kuin hiiva vaihtui, tosin pakon edessä WLP:n Calforia Ale:n ollessa loppu. Nyt sokeria syö Wyeast 1056 American Ale, jota sitäkin sain vain yhden Activator-pussin. Olisin näin rankalle vierteelle toisenkin pussin mielelläni ottanut, varsinkin kun en koskaan saanut sitä startteria tehtyä... Toivotaan nyt, että käyminen menisi riittävän pitkälle ilman ongelmia.

Panopäivänä ainoastaan kaasun loppuminen tunnin keiton jälkeen aihettti ylimääräistä sykkimistä. Onneksi huoltoasema on lähellä, joten vartin päästä keitto pääsi jatkumaan. Tuskinpa tuolla suurta vaikutusta liene, kun aromi+flavorihumalointi oli vielä edessä. Yliarvioin haihtumisen ja keräsin vierrettä hieman liikaa, joten OG jäi 1.080:een. Keiton jatkaminen olisi tilanteen korjannut, mutta aromihumalat olivat tässä kohdassa jo kattilassa. Eipä tuo pikkuvirhe toisaala lopputulosta paljoa suuntaan tai toiseen heilauta. Vierettä kertyi pönttöön siis hiemen suunniteltua 20 litraa enemmän, vaikka humalat imivät oman suuren osansa. Kattilan pohjalle jäänyt humalamuju oli aika karua katsottavaa ja tuntui pienen hetken jopa haaskaukselta nakata ne kompostiin. Vierteen huumaava tuoksu kuitenkin työnsi nämä surkuttelut taka-alalle. Maku oli myös kohdallaan, sillä makeutta ja katkeroa oli massiivisesti. Loppu riippuu sitten hiivasta. Jos käyminen menee nappiin, voi lopputulos olla aika muikea.

Lauantaina pääsi myös Sichuan pulloon. Lagerointi vähensi sameutta, mutta aivan Duvelin kirkkauteen ei taideta päästä. Maku oli selvästi pyöristynyt kylmäkypsymisen aikana. Tuoksu oli edelleen melko vappusimainen, jopa vähän liiankin elävästi. Sichuanpippuri erottuu selvästi. Saapa nähdä, mihin suuntaan pullokypsytys tuoksua vie. Eiköhän tästäkin vielä aivan aisiallinen olut tule.

Panemisiin!

4.11.2013

Kotiolutta pöntössä: Predatory Brewing Sichuan


On sitä sentään yksi omakin kotiolut pantu alulle, vaikka blogiteksti siitäkin on jäänyt roikkumaan. Nyt, Fuller´s Vintage Ale 2013 lasissa, on hyvä kertailla hieman kotipanimon pöhinöitä.

Kotiolutharrastuksen alkumetreiltä asti olen yrittänt saada oluisiini tiettyä persoonallisuutta. Jotain, jota ei suoraa kaupan hyllyltä saa. Tekniikkaharjoituksia on toki mukava väliin heittää vaikka täydellisen West Coast IPA:n tai puhtaimman pilsin merkeissä, mutta luovuuttaan näissä timantinkoviksi hioutuneissa tyyleissä on lopulta melko vaikea toteuttaa. Tällä kertaa teki siis mieli hieman kikkailla. Olen aina pitänyt Duvelista, mutta belgityylin Golden Strong Ale on aikomuksista huolimatta jäänyt panematta. Kun vielä tyyliä pidetään käsittääkseni hieman haasteellisena pantavana, oli tässä hyvä pohja kokeilulle.

Halusin noudatella tyyylirajoja päätymättä toisaalta tylsästi kloonaamaan Duvelia. Kuiva, mahdollisimman vaalea ja ~ 8 % vahva belgiale piristävällä humalonnilla oli siis tutkassa. Jotain kieroa tähän piti kuitenkin ympätä, joten katse käätyi itäiseen maustekkaap... eiku siis Aasiaan. Täsmällisemmin Kiinaan ja Sichuanin maakuntaan. Siellä, kuten melko laajasti myös muualla pallon tuolla puolen, yksi keittotaidon kulmakivistä on Sichuaninpippuri (tai anispippuri). Vaikka pippuriksi kutsutaankin, ei tällä pienellä punaruskealla pippuriruutapuun (Zanthoxylum piperitum) marjalla ole läheisi sukulaissuhteita meille länkkäreille ehkä tutumpiin mustapippuriin (Piper nigrum) tai maustepippuriin (Pimenta dioica). Sichuaninpippuri on etenkin paahdettuna huumaavan parfyyminen ja yllättävän voimakkaasti sitruksinen. Molemmat ovat piirteitä, joita on tehnyt mieli olueen naittaa. Duvelin omalaatuiseen hiivaisuuteen mausteen voisi kuvitella sointuvan. Toki täytyy muistaa, että Sichuaninpippuri, vaikka ei chilin tavoin potkikaan, aiheuttaa jo melko pieninä määrinä suun turtumista. Annostuksen kanssa saa olla tarkkana, mutta netin syövereistä tähänkin löytyy osviittaa (joku muukin hullu tätä on kokeillut oluenpanossa!). Sichuaninpippuri on sitruksisuudessaan melko karheaa mielestäni, joten pyöreämpiä hedelmän aromeja yritin varmistella lisäämällä keittoon vielä limen ja appelsiinin kuorta.

Oluen runko on golden strongille tyypilliseen tapaan pelkkää pilsmallasta ja sokeria. Sokeria lisätään melko reilusti, jotta soppa kävisi tarpeeksi kuivaksi. Humaloinnissa suositaan tavallisesti eurooppalaisia lajikkeita, mutta itse päädyin jälleen jenkkilään. En halunnut kuitenkaan liiaksi sotkea Sichuaninpippurin ja hedelmänkuorien aromia, joten hieman hillitympi Willamette päätyi reseptiin sekä falvori- että aromihumalointiin. Peruskatkeruuden sain aikaan Magnumilla. Katkeruutta reseptiin tuli laskennallisesti rapiat 30 IBU. Vesihuollossa luotin Oulujoen (eli paikallisen vesiyhtiön) pehmeähköön tarjontaan, mitä nyt pH-arvoa vähän säätelin. Mäskäsin 66 asteessa tunnin, tavoitteena oli 1.077 vahvuinen kantavierre. Töpeksin huuhteluvaiheessa sen verran, että kattilaan päätynyt kantavierre oli lopulta vain 1.070. Alisuoriutuminen oli ehkä osittain hyväkin juttu, sillä käyttämäni Duvel-johdannainen hiiva (Wyeast 1388) osoittautui odotettua persommaksi suokerisyöpöksi. Pääkäyminen nosti tarkotuksellisesti lämmöt eristetyssä pöntössä yli 24 asteen. Tykitysvaiheen jälkeen ominaispaino asettui lukemiin 1.008, mihin olen varsin tyytyväinen. Maku tässä vaiheessa oli erkoisen sitruksinen ja hieman puisen katkera. Simainenkin ja hiivaisuudessaan tietysti vielä karhea. Pippurin tuntee, mutta maltillinen annostus (6g/20 l) ei onneksi aiheuttanut suun turtumista. Toki myös kuiva pilsmallas erottui, eli ehkä maustaminen ei mennyt aivan överiksi.Viikko sitten pistin oluen lageroitumaan, mikä on oleellinen osa myös Duvelin kypsytysprosessia. Vielä pari lisäviikkoa kylmässä hionevat enimmät särmät ja toivottavasti kirkastavat olutta reilusti. Sitte Sichuan onkin valmis pullotettavaksi. Hiilihappoja tulee pulloon reilusti, kuten esikuvassakin. Mielenkiinnolla tässä taas aikaa tapetaan.

P.S. Tulevista suunnitelmista sen verran, että tarvikkeet tupla-ipaa varten on myös hommattuna. Pohjana ovat loistavasti onnistuneet Nick & Pete's sekä Dick & Creep's IPA, joten odotukset ovat tuplankin suuhteen varsin korkealla. Resepti on kutakuinkin valmis. IBU-lukemat heilahtivat reilusti yli 200:n. Ehtisi vain panemaan. Kaverit kun tuppaavat näköjään menemään naimisiin, joten pari hääsahtiakin pitää yrittää hoitaa. Nämä ovat kuitenkin niitä kuuluisia pikopanimon luksusongemia. On ne vaan mukavia nämä hiivahommat!

Panemisiin!

3.11.2013

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #17 Double Rye Black IPA


Hengissä ollaan, vaikka blogin päivitystiheydestä voisi päätellä viikatemiehen vierailleen. Sairastelut ja harvinaisen piinaava allerginen nuha ovat pitäneen nenän tehokkaasti ja harvinaisen pitkään tukossa, joten varsinkaan kotioloissa ei ole kannattanut juuri korkkeja raoella. Nyt röörit tuntuisivat olevan vaihteeksi sen verran auki, että yritetäänpä rääpäistä arvio Liminka Brewing Companyn jo kuukauden päivät jääkaapissa pyörineestä tupla ruis black-ipasta.

Reseptissä perusmaltaina puolet pilsiä ja pale alea. Mausteina paria laatua karamellia, dark alea, mustamallasta ja Carafaa II:sta. Ruista on jälleen mukana, tällä kertaa pelkästään hiutaleisessa muodossa. Katkerohumalina Galaxya, 20 min keitossa EKG ja Nelson, aromihumalana Cascade ja Chinook. Kuivahumalointi on tehty EKG:llä. Mielenkiintoisen kosmopoliitti humalapaletti siis. Potkua oluessa on 7,8 %, mikä on siis varsin sopivasti lenkin ja saunan jälkeiseen nesteytymiseen....

Kolajuoman värinen olut kaatuu lasiin kerrassaan kermaisen, väriltään beigen vaahdon kera. Tuoksussa humalien hieman pihkainen mausteisuus ja kirpeähköt hedelmänektarit jylläätävät, mutta taustalta erottuu tukevasti leipäisää ja pehmeän kermakaramellista mallasta. Hentoa suklaisuuttakin nousee esiin varsinkin oluen lämmetessä. Lämpöjen noustessa olin havaitsevinani myös hieman käyneen hedelmäistä hiivaa, jota US-05 tuntuu joskus tekevän. Makupuoleen on ladattu vahvasti mallasta, joka voimakkaasta paahteisuudestaan huolimatta on silkkisen pehmeää. Karamellimaltaan ja osaltaan varmasti myös rukiin tuoma pyöreys toimii mainiosti, varsinkin kun olut on saatu käymään riittävän kuivaksi. Kun vielä hedelmäisen pihkaista humalaa riittää kautta linjan, on paketti hienosti kasassa. Parastaan olut tarjoaa kuitenkin vasta jälkimaussa, jossa lopun napakasti potkiva katkero sysää loputkin maltaan makeudet kohti syvempiä paahteisuuden tasoja. Täyteläisyytensä puolesta tämä menisi rotevana stoutina, jopa imperial stoutina helposti läpi. Myös pehmeä hiilihapotus vetää stoutien suuntaan. Harvinaisen tasapainoinen tapaus tässä vahvuuskategoriassa. Kevyttä hiivaisuutta lukuun ottamaatta en löydä tästä teknisesti mitään huomauttamista. Tyyliseikoista voi tietysti taittaa peistä, sillä näin tukeva mallaslasti ei ehkä tupla-ipaankaan kuulu. Väliäkös toisaalta sillä, mihin (keinotkoiseen) kategoriaan sitä tuotoksensa sijoittaan, kun lopputulos on näin maukas. Ostaisin, jos voisin. PISTEET: 40/50

4.10.2013

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #18 Vanilla Shake Stout



Vaaralan Harrin Liminka Brewing Company puskee taas parin oluen verran uutta tuotantoa arvioitavaksi. Ensimmäisenä näistä otetaan vuoroon Stout. Harri antoi toki tarkan respetin ohjeeksi oleunsa syövereihin, mutta päätin ennakko-oletusten välttämiseksi jättää speksit (ja Arden tekemän arvion) lukematta. Eipä niitä tavan kuluttajakaan olutta hankkiessaan yleensä näe. Ehkä tällä metodilla saan tuorempaa kritiikkiä arvioon (tämä on tekijän toiveissa). Reseptiikan tarkastelu ja siihen liittyvät kommentit voi lukea varsinaisen arvion alta, joka tulee tässä:

Ulkonäkö ei ainakaan petä: tämä musta olut kaatuu lasiin paksuna ja komean beigen vaahtokkan koristamana. Tuoksu on paahteinen, mutta ei valtavan voimakas. Maltaisuus on pääosin limppuista, mutta siinä on mielenkiintoisesti mukana myös pientä savun vivahdetta, ehkä hiven tervaakin. Oluen lämmetessä vaaleahko suklaisuus korostuu tummempien paahtojen kustannuksella. Samalla esiin nousee turkinpippurikarkeista tuttua, hieman esanssisen mehuista hedelmää. Hedelmäisyys voisi tulla joko humalista tai hiivasta. De Molenin oluissa on ollut tätä samaa fiilistä. Nimestähän selvenee (ja muistan Harrin maininneen) vaniljaa käytetyn, mutta paahteisuus ehkä blokkasi sen nenästäni tällä erää. Makumaailma ei aivan yllä monipuolisen tuoksun tasolle. Pidän voimakkaan paahteisista ja kuivista stouteista, joissa katkeroakin saa olla reippaasti. LBC Stout on hieman makeahkon karamellinen, eikä paahteisuus niemenomaan maussa nouse aivan riittävästi esille. Jälkimaku kääntyy karamelliseen, jotenkin vanukasmaiseen maitosuklaaseen. Mieluummin löytäisin sieltä kuivaa ja jopa hieman hiiltynyttä paahdetta sekä nipistävämmän katkeroinnin. Suutuntumaltaan olut kuitenkin sopii makuun kuin nenä naamaan: mukavan pehmeää ja karamellimaltaiden ylelliseksi liukastamaa. Hiilihapot ovat juuri sopivalla tasolla suhteessa oluen runkoon. Maukas ja pitkälle hiotun oloinen olut kaikin puolin. Toisaalta ehkä aavistuksen tylsä juurikin siloitellun otteen vuoksi. Kritiikki on kuitenkin enemmän tikulla kaivelua, sillä pidän tästä stoutista paljonkin. Varmasti tällekin oma fanikuntansa löytyisi helposti. Hyvin helposti lähestyttävä ja laadukas suoritus. PISTEET: 38/50

Vahvuuden (6 %) puolesta runko on kohdillaan. Savuisuus selittyy turvesavumaltaan käytöllä, mielestäni se oli erityisesti tuoksussa hyvä lisä. Reseptissä on crystalia, kauraa, ruista ja vieläpä ruiskaramellimallasta ynnätynä melko reilusti. Ei siis ihme, makeutta on ja suutuntuma on liukas. Ruskeaa sokeriakin on, mutta tuskin tuo määrä vielä tätä makeuttaa, ehkä melkein päin vastoin. Suklaavanukkaan maku saattaisi olla ruiskaramellin (sekä tietysti suklaamaltaan) ansiota, mutta omia käyttökokemuksia ei ole. Jos lähtisin omaan makuuni tätä jatkojalostamaan, niin ehkä pudottaisin ja ehkä ruishiutaleet ja ruiskaramellin pois ja korostaisin perusmaltaan sekä mustamaltaan osuutta. Nyt reseptissä on peräti yhdeksää mallasta/hiutaletta + uutetta + sokeria. Ehkä tässä on jo varakin vähän karsia, jolloin tiettyjä osa-alueita on helpompi korostaa. Humalointi on nyt taka-alalla, mutta samoilla humalamäärillä saisi ehkä enemmän vaikutusta, mikäli olut olisi hivenen kuivemempi ja "yksinkertaisempi".

30.9.2013

Highland Dark Munro

Mildia real-pumpussa Leskisellä. Leppeä tarjoilutapa vetää 8,8 €:n hinnasta huolimatta puoleensa. Viileä pyöräilysää vaikuttanee tähän. Tuoksu on hivenen karamellinen ja tuoreen paahdettu, parfyyminen hiiva luo mukavasti brittitunnelmaa. Pehmeää ja hivenen pähkinäistä maltaan makua, josta lopun paahteinen nahkeus leikkaa makeuden vähiin. Mallas katoaa jälkimausta vikkelästi, mutta pähkinän vivahde kestää kohtuudella. Jotenkin hampaaton kokonaisuus silti, pureksittava kuohkeuskin jää haaveeksi. PISTEET: 28/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

27.9.2013

Tilquin Gueuze


Paluu etelään pitkän työkomennuksen jälkeen ja suuntana tietysti heti kotikaupungin helmi: Oluthuone Leskinen. Valikoima pyörittää Utsjoen jälkeen päätä, mutta harvinainen hana gueuze on helppo valinta kurkunkostukkeeksi.
Samean oranssi olut saa hanasta ohuen, mutta kermaisen vaahtokukan. Tuoksu huokuu pistävää maitohappoisuutta, sitruunamehua, karviaista ja aromaattista herukkaa. Hieman vaniljaista tynnyriä sekoittuu tähän kaikkeen. Pirteän sitruksisesti hapan, gueuzeksi keskikuiva ja vaalean maltainen maku. Lopussa puisevuus ja happamat vadelman kivet pistävät suun mukavasti rullalle. Maku jää ehkä avustuksen ohueksi, mutta viimeaikojen särpimien tunkkaiset jämät tämä räjäyttää hienosti suusta. Mukava olla taas kotona! PISTEET: 38/50
Published with Blogger-droid v2.0.9

14.7.2013

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #14 IPA


Tällä haavaa viimeinen LBC:n olut testissä, tyylinä mikäs muu kuin kotipanijoiden ikisuosikki India Pale Ale. Tätä IPA:a on lähdetty rakentamaan ensimmäisenä maistamani Batch #3:n kloonina. Aivan samoja raaka-aineita ei kuulemma kuitenkaan ollut käytettävissä ja varsin merkittäviä poikkeavuuksia löytyy näköjään myös muualta reseptistä (esim. Super Alpha ja Centennial ovat tässä erässä korvanneet Simcoen ja Citran). Kantavierrevahvuus on hieman pudonnut, kuten myös käymisaste (hiivakannan vaihtumisen ja karkkimaltaiden suuremman osuuden seurauksena?), joten olut on lasennallisesti nyt 0,6 % kevyempää (5,6 %).

IPA sieltä asteikon tummemmasta päästä: samea olut on väriltään syvän meripihkanruskea, valoa vasten lähes punainen. Kohtalaisen runsas ja pitsisen kestävä vaahto. Humalointi tuo tuoksuun pihkaista ja kypsän hedelmäistä humalaa, aavistuksen makeaa ruohoa sekä parfyymisia vivahteita. Tumma, hieman kermatoffeinen maltaisuus huokuu humaloinnin takaa. Maussa on pyöreää ja liukkaan karamellista ja hieman keksistä mallasta. Hieman yrttisenä ja brittibittereiden tyylisesti puisevan kuivana pureva katkeruus ilmesiesti leikkaa enimmät sokerit, sillä makeus pysyy yllättävän hyvin aisoissa. Lopussa puisevan karhea purevuus tiivistyy, mutta humalien raikasta hedelmäisyyttä ei oikein löydy. Tumma karamellimaltaisuus säilyy loppuun saakka selvästi havaittavana. Ei täysin asetu jenkkien tai brittienkään IPA:ksi. Mallasprofiili vetää jopa ESB:n suuntaan, mutta tyylille pakolliset brittihiivan käymisaromit tietysti puuttuvat (hiivana tässä US-05). Kokeilepa Harri heittää brittihiiva tähän reseptiin, saattaisi toimia! Hyvin tuoretta ja vahvuisekseen maltaista tämä nykymuodossaan on, mutta samalla kokonaisuutena hieman tasapainoton. Ympäri palloa kasattu, luonteeltaan varsin erilaisten humalien cocktail ei toimi ainakaan minulle kovin hyvin. Myös lajikkeiden aikataulutus tuntuu varsinkin Super Alphan osalta vähän erikoiselta, mutta ehkä tässä on ollutkin tarkoituksena testata lajikkeen aromiominaisuuksia. En yhtään ihmettelsi, että joku muu saattaisi pitää nimen omaan humalointia oluen parhaana ominaisuuttena. Olipa vaikea pisteytettävä, mutta jotakin oli pakko antaa. PISTEET: 32/50

P.S. Kiitos kovasti LBC:n Harrille maistiaisista! Suurella mielenkiinnolla näitä lähdin maistelemaan, eikä oluidesi jo tässä vaiheessa korkea laatu tullut yllätyksenä. Keep on brewing!

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #13 Rye Saison NZ


Liminka Brewing Companyn tuoreemmasta tuotannosta löytyy tämä pelkästään Uuuden-Seelannin lajikkeilla (Nelson Sauvin ja Super Alpha) humaloitu, rukiinen saison.  Ruista on tässkin sekä maltaana että hiutaleena, mutta tekijän mielestä ne eivät tule esille riittävän voimakkaana. Appelsiinin kuorta on myös käytetty, tottakai. Väkevyys on jenkkiversiota maltillisempi, ja saisonille ehkä sovinnasempi 6,8 %. Ei kun testaamaan.

Lasiin kaatuu houluttelevan utuista, väriltään vaalean meripihkanruskeaa olutta. Hieno vaahto on hyinin pienikuplaista ja kestävää. Varsin hiivaisen maisteinen tuoksu, kuten odottaa sopii. Viinikumikarkkeja ja aavistuksen hapanta viinimarjaisuutta, ehkä myös käynyttä mansikkaa. Humalista irtoaa raikasta ruohoisuutta, vihreää omenaa ja jotakin sitruunaa selvästi makeampaa hedelmää. Appelsiinkin kuori voi toisaalta sotkea näitä aistimuksia. Varsin tukevan maltaista, mutta silti kuivaa tavaraa. Ruikiin huomaa kuivan limppuisena aromina, joka saa oluen vaikuttamaan ulkonäköään tummemmalta. Hienoinen nahkeus jälkimaussa voisi myös olla rukiin tuomaa, mutta hiivallakin on siinä luultavasti osansa. Pihkaisen hedelmäinen katkeruus on voimakasta ja pitkäkestoista, mutta pehmeästi purevaa. Kevyesti hapan hiivaisuus nousee aivan loppuun, mutta aivan klassikkosaisoneiden tasolle ei päästä tässäkään. Myös tukevahko maltaisuus ja sen tuoma hienoinen raskaus etäännyttävät tätä ainakin belgisaisoneista, joiden valmistuksessa käytetään usein sokeria maltaiden lisäki. Monien belgityylien raikkaiden ja petollisen juotavuuden kannalta tuo sokeri on juuri se taikasana, jonka lausumista ei kotikokkienkaan pitäisi turhaa kainostella. Tuoretta, virhemautonta ja aiemmin maistamiani siloitellumpaa tämä on, mutta itse resepti ei ehkä ole vielä aivan loppuun saakka viety. PISTEET: 33/50

12.7.2013

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #11 American Saison


"Tarkoitus oli tehdä tyypillinen jenkki-ipa, mutta käyttää se saison-hiivalla. Ihan ei päästy kyllä sille saison-tasolle mitä tavoittelin, mutta tulipahan ainakin erilainen. Hiiva maistuu selvästi, en sitten tiedä onko se hyvä vaiko paha."

Näin valottaa Harri Vaarala LBC American Saisonin syntyhistoriaa. Kumman tutulta pohdiskelulta kuulostaa, näinhän se usein juuri menee uusien resepti-ideoiden kanssa. Mielenkiintoinen olut joka tapauksessa on kyseessä. Potkua saisoniksi tuhdit 7,8 %, maltaina Pilsin lisäksi saisoneista harvemmin löytyvää Viennaa ja paria laatua karamellimaltaita. Katkeruutta on haettu Challengerilla ja aiemmista kokeilluista poiketen on tehty myös 20 minuuttin keitolla "flavorihumalointi", sekin Challengeria. Aromipuolella Warrioria ja Amarilloa, kuivahumalina Amarillo ja klassisesti Centennial. Saisonille tyypilliseen tapaan myös appelsiinin kuorta on lisätty. Kuulostaa melko herkulliselta paketilta.

Nyt hiilihappoa on sopivasti, eikä kuohumisia tapahdu. Vaahto on runsas ja kestävästi pitsinen, itse olut samean rusehtavan oranssi. Tuoksussa kypsän hedelmäinen (hunajamelonia, aprikoosia, luumua) ja pippurisen mausteinen sekä aavistuksen maanläheinen belgihiiva on leimaavin tekijä. Maanläeisyys n tässä tapauksessa ehkä lähimpänä kosteaa maakellaria, maatuvia lehtiä ja onpa siinä jopa jotain hauskan juustoista. Jenkkityyliin raikkaan havuinen, mehukkaan hedelmäinen sekä kevyelti hunajainen humalointi tulee hyvin esiin ja antaa raikkaan vastapainon hiivalle. Saisoniksi maku on ehkä hieman turhan roteva ja alkuun makeakin. Tämä osuu todellakin ehkä lähemmäs belgi-ipoja, kuten Ardekin näkyy havainneen. Hiivaprofiili jää parhaiden saisoneiden mausteisesta monimuotoisuudesta, mutta jännää pippurisuutta on tässäkin. Kakeruutta on enemmän kuin monissa belgi-ipoisssa, saati saisoneissa. Sehän tietysti ilahdutaa. Korkeahko alkoholiptisuus peittyy petollisesti raikkaan humaloinnin ja hiivan alle. Kuohkea ulkonöäkö ei aivan ulotu suutuntuman saakka, joka lopussa kääntyy hieman latteaan/nahkean hedelmäiseen suuntaan. Tämä ei johdu hiilihappojen puutteesta, vaan joku muu ominaisuus tämän tuntemuksen saa aikaan. Kyse voi olla hiivasta, ja ehkä myös vahvuus alkaa tehdä työtään. Myöhäisen jälkimaun nipistelevä katkeruus on kuitenkin nautittavaa, kuinkas muuten. Belgi-IPA:na tämä menisi aivan täydestä ja olisi jopa keskitasoa parempi esimerkki tyylistä mielestäni. Laadukasta olutta jälleen, ostaisin jos voisin. PISTEET: 38/50

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #10 Black IPA


Lisää Harri Vaaralan LBC-kokeiluja. Kevyehkö Black-IPA (5,6 %), reseptissä runsaaasti paahdetta (tekijänsä mukaan liikaakin) Carafa 2 specialin, suklaa- ja mustamaltaan muodossa. Humalavalintoina jo tutut Fuggles ja Citra katkeroimiseen, aromina Simcoeta, Warrioria ja kuivahumalana Amarilloa. Kuohumisvaroitus on voimassa avattaessa.

Aivan yhtä juhlavaa geysiriä ei nyt nähdä kuin Rye IPA:n kanssa, mutta ei tämäkään pullossa pysy. Nyt saan kuitenkin lasiin selvästi puhtaamman maistiaisen ja puolikkaan pullon jää myös santsattavaa. Sysimustan oluen beige vaahto on kuohkean pilvimäistä, mutta hieman latistuvan höttöistä sorttia. Tuoksussa on tosiaan paahdetta reilusti, jopa stoutien tapaan tervaiseen tai samiakkiseen suuntaan. Hedelmäisen havuinen humalan aromi antaa soppaan raikkaan säväyksen, mutta ehkä odottelin aiempien oluiden tapaan hieman ronskimpaa läsnäoloa. Maltaisuus on kuivaa ja pienestä ohkaisuudestaan huolimatta mukavan kuohkeaa. Salmiakkista suolaisuutta on selvästi enemmän kuin tavanomaisemmissa tulkinnoissa, samoin paahtomaltaiden tuomaa happamuutta. Mallas katoaa jälkimausta hieman varkain, mutta hartsisena viipyilevä katkeruus paikkaa tilannetta. Suutuntuman kepeä notkeus ja kuohkeus toimivat petollisen hyvin ja olut onkin paahteisuudestaan huolimatta varsin raikasta juotavaa. Patiotavaraa selvästi. Pihkaiset röyhtäilyt viimeistään paljastavat, että katkeroakin on oluessa riittämiin. Keveähkö runko ei ehkä juuri enempää kestäisikään. Näppärä "Light Black IPA", jota kokeilisi joskus mielellään real-käsittelyn pehmittämänä versiona. PISTEET: 34/50

11.7.2013

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #9 Rye IPA


Jatketaanpa liminkalaisten testailua, nyt mennään siis jo yhdeksännessä erässä. Ruis-IPA tuntuu kuuluvan ainakin rapakon toisella laidalla vähän jokaisen pienpanimon tarjontaan. Suomeen asti näitä kantautuu varsin harvakseltaan, eikä näistä rariteeteista ole toistaiseksi yksikään kolahtanut aivan täysillä. Lervigin versio Leskisen hanasta on maistamistani ehkä paras, se kyllä toimi hienosti. LBC:n rukiisessa ipassa on vahvuutta melko optimaalisen kuuloiset 7 %, pantu 6.2.13. Ruista on reseptissä normaalin ruismaltaan lisäksi karamellimaltaana sekä Limingan Niittymyllärin ruisryyneinä. Katkerohumaloinnissa Fuggle ja Citra, aromina Simcoe ja kuivahumalana Amarillo. Käymisen on hoitanut legendaarinen US-05.

Harri varoitteli oluen luultavasti kuohuvan avattaessa, joten suoritin operaation varalta lavuaarin päällä. Lasi oli heti valmiusasemissa, mutta sinnekkään tämä geysirin tapaan suihkunnut epeli ei tahtonut asettua. Sain pelastettua puolikkaan pullosta lopulta ehkä reilun desin, joka sekin on tietysti hiivan ja humalamujun sotkemaa. Harmi, sillä tämän suttuisen maistiaisen perusteellakin huomaa oluessa olevan potentiaalia. Pihkainen ja kukkaisen makeaa humalointi on tuoksusa voimakas, samoin rukiin tuoma omalaatuinen mausteisuus. Pientä hiivaisen hedelmäistä aromiakin erottuu. Maku on tukevan maltainen, mutta ei juurikaan makea, mistä tietysti plussaa. Pientä hapokkuuttakin tuntuu, mutta se johtuu luultavasti liiallisesta hiivasuudesta. Katkeruus tarttuu kitalakeen pihkaisen jäytävänä jo alkumetreillä, eikä hevillä hellitä otettaan. Humalasakkaa joutuu suuhun niin paljon, että kitkeryys lyö lopussa jopa yli. Aivan niin nautittavaa ei ole edes Amarillo, että sitä paljaaltaan pureskelee enemmälti. Suussa Rye IPA on liukasta, melko täyteläistä ja tuoreen tuntuista tavaraa. Hiivaisuus ja suussa pyörivä humalamuju valitettavasti laskevat nautittavuutta selvästi. Pisteyttäminen ei em. ongelmista johtuen olisi kovin mielekästä, joten jätän sen tekemättä. Potentiaalia oluessa selvästi on, kunhan koko käymis-kypsymisprosessi on saatu hallintaan.

8.7.2013

Kotiolutta lasissa: LBC Batch #3 IPA ja #7 DIPA

Olen jo pidempään mielenkiinnolla seuraillut itsellein entuudestaan olutkuvioista tutun liminkalaisen Harri Vaaralan kotiolutprojektia. Kun ilmiselvästi intohimolla hyvään olueen suhtautuva ja laajan maistelukokemuksen omaava typpi innostuu itse oluita valmistamaan, on tuloksena todennäköiseti jotakin todella maistuvaa. Ei ole ole kaukanakaan se aika, kun istuimme Harrin kanssa Leskisessä pohtimassa laitteita ja raaka-aineita, joilla mies saisi homman käyntiin. Nyt nimellä LBC (Liminka Brewing Company) on tehtailtu jo viitisentoista satsia oluita. Mikäpä siinä on Braumeisterilla kokkaillessa ;)  Rohkeasti jenkkien ja miksei vaikka tanskalaisten "vallankumouksellisten" esimerkkiä seuraillen liikkeelle on lähdetty liikkeelle humalapinoteisella linjalla. Aiemmin maistamaan päässeiltä olen saanut kuulla/lukea vakuuttavaa palautetta. Niinpä seitsemän LBC-olutta sisältävä toimitus otettiin suuremma mielenkiinnolla vastaan HH:n "toimituksessa". Alan maistella oluita luonnollisesti vanhimmasta päästä. Tässä tuleekin tehtyä jo varsin kattava luotaus LBC:n lyhyeen historiaan, kun noin puolet tuotannosta on mahdollista maistaa.

LBC Batch #3 IPA

Ensimmäisen kautta aikojen kolmas LBC-olut, herkullisesti tietysti IPA (6,4 %). Pantu 27.12.12, eli ei varmasti enää aivan parhaimmillaan humaloinnin osalta. Reseptissa Pale Alea, Dark Ale sekä paria karamellimallasta. Katkerohumalana EKG, aromona/kuivahumalana Citra ja Simcoe. Jenkkihiiva. Varsin sameaa oranssin punaruskeaa tavaraa, pullossa hiivaa paksusti. IPA vaahtoaa lasiin kaadettaessa mukavan kuohkeasti ja kestävää pitsiä jättäen. Tuoksussa humalointi on vielä raikkaasti tallessa. Greippiä, sitruunaa, makeampaa hunajaisuutta ja ehkä aavistus herukan lehtiä. Maku on kuohkeasti maltainen, melko karamellimaisen makeakin. Aavistus kuivakkaa paahteisuutta on mukana hieman paahtoleivän tavoin. Loppua kohti kuivuus ja katkerot lisääntyvät, mutta purevuus on varsin hillittyä nipistelyä maltaisuuteen nähden. Katkerampikin voisi siis makuuni olla, mutta tasapainonen tämä on näinkin. Ei ehkä valtavan raikas pienoisen makeuden vuoksi kuitenkaan, mutta ehkä ikäkin tässä saatta jo hieman painaa. Suussa karamellin tuoma pyöreys tuntuu kyllä mukavan ylelliseltä. Tähän kun saisi iskekvämmän katrorymistelyn päälle niin nom-om. Mutta nämä ovat niitä kuuluisia makuasioita. Mitään virhemakuja tai varsinaista valittamista tästä en löydä, joten vakuuttavaa jälkeä kolmanneksi kokeiluksi.
PISTEET: 34/50

LBC Batch #7 DIPA

Tykimpään suuntaan seitsemännen satsin siivittämänä (pantu 26.1.13). DIPA, kotoisammin tupla-ipa, on vahvuudeltaan 8,6 %, joka on saavutettu on mäskäämällä 8 kg mallasta (Pils, Vienna, CaraPale ja Crystal). Katkerohumaloinnissa on käytetty Warrioria ja Fugglesia, myöhemmissä vaiheissa Citraa, Simcoeta ja Amarilloa. Lasissa hyvin saman näköinen kuin edellinen IPA, mutta hieman tummempi ja punertavampi. Ehkä myös hiivan sameampi, sillä hiivaa on pullossa (ja lasin pohjalla) turhankin paksusti. Vaahto on kuitenkin komeaa katsottavaa: todella kermainen ja kestävä, isossakin lasissa sopivan runsas. Yhteneväisyydet jatkuvat tuoksuteltaessa, mikä oli osittain samojen humalien käytöstä johtuen toki odotettavissa. DIPA:ssa humalointi on paitsi astetta voimakkaampi, myös makeamman hedelmäinen. Kuin hillottuja sitrushedelmiä tuoksuttelisi. Amarillon "siitepöly" erottuu myös selvästi ja on tässä myös hartsista mausteisuutta. Lievästi alkoholista taustahälyä karamellisävytteisen maltaisuuden alla, mutta eipä tuo pahemmin haittaa. Maussa karamellia on mielestäni DIPA:an kutakuinkin ideaalisesti, eli ei kovinkaan paljon. Maltaisuus on kuivampaa, kevyen paahteista ja aavistuksen limppuisen happamuuden sävyttämää (Viennasta luultavasti). Hieman alkoholinen, ylikypsä hedelmäisyys tulee esille yllättävän voimakkaana, mutta se toisaalta sopii tähän hyvin. Humaloinnin intensiteetti on jo varsin mainiolla tasolla ja lopun viipyilevän pihkainen ja mausteinen meininki toimii hienosti. Kuivuva mallas katoaa petollisesti taustalle ja katkeruus ottaa vallan. Näinhän sen kuuluukin mennä. Suutuntuma on liukas ja melko pehmeäkin. Jotkut ehkä kaipaisivat DIPA:an paksumpaa maltaan tuntua, mutta minulle nämä liukkaammat ja hieman kuivemmat tapaukset ovat aina toimineet paremmin. Aivan huoletta kaupallisella tasolla liikutaan. Peukkua Harrille!
PISTEET: 38/50

5.7.2013

Bayerischer Bahnhof Goseator


Jatketaan edellistä postausta kompaten himmeällä saksalaisteemalla, sillä Bayerischer Bahnhofin (Leipzigissa) todella erikoinen versiointi gosesta ansaitsee ehdottomasti oman blogimerkintänsä jo ihan kuriositeettiluonteensa ansiosta. Tavanomaisempi gose on tiivistetysti hieman suolaiseen veteen pantua ja maitohappobakteereilla ryyditettyä vehnäolutta. Bayerischer Bahnhofin versio onkin sitten jotain aivan muuta. Nimen ator-pääte viittaa doppelbockeihin, ja vahvaa tämä pirulainen onkin - peräti 10,5 %. Etiketissä seisovat skitsofrenisesti sekä luonnehdinnat "Double-Bock" että "Ale brewed with spice", joten käytetystä hiivakannasta ei voi kovin vahvoja oletuksia tehdä. Kaiken kukkuraksi koko komeus on kypsytetty tequilatynnyreissä. Kuulostaa suoraan sanottuna lähes pelottavalta cocktaililta, mutta mistä näistä koskaan tietää.

Oluen ulkonäkö on varsin tavanomainen, pale alen tavoin vaalean merpihikanruksea ja lähes kirkas. Kuohkea vaahto näyttäisi kestävän kohtuudella, mutta kovin pitsistä se ei ole. Tuoksu on kummallinen sekoitus Tequilaa, päärynämehua, paahdettua mantelia, tammitynnyriä ja raakaa alkoholia. Jotain greippistä vivahdettakin tässä ehkä on. Ei varsinaisesti epämiellytävää, mutta hyvin erikoista. Vaikea tätä olisi sokkotestissä olueksi tunnistaa, kun maltaasta tai humalista ei ole hajuakaan. Reilun ensipuraisun sokerisuus ja viinaisuus järkyttävät pahasti ja olut pyörii hetken suussa tietämättä poistuako nieluun vai purskahtaako ulos nenästä. Hyhhyyi, taitaa viemäri kutsua... Toista siemaisua osaa onneksi jo varoa ja homma saadaan kontrolliin. Puistattavan makeaa, lähes polttavan alkoholista ja kevyen happamasti marjaista tavaraa. Jälkimaussa on kiljumaista alkoholia, hiivaa, tuoksusta tuttua paahtomantelia ja päärynää. Päärynä on tässä tapauksessa luultavimmin sitä Tequilaa. Eipä kuulu lempijuomiini kaktusviina, kuten ei myöskään päärynämehu. Todellakin tämä muistuttaa maitohapotettua päärynämehua tilkalla karvasmanteliöljyä ja kourallisella tammilastuja. Myöhäisen jälkimaun valopilkkuna yllättävät vaniljan ja lempeän tynnyriset sävyt sekä kuivatut hedelmät. Nämä ominaisuudet lisääntyvät selvästi oluen lämmetessä, joten ilmeisesti aloitin juomisen aivan liian kylmänä. Tahmaava makeus ja käyneen hedelmän nahkea latteus kuitenkin peittävät näitä mielenkiintoisempia aromeita harmittavasti. Harvinaisen erikoinen kokonaisuus. Ei ehkä kovin miellyttävä, mutta osittain hyvin mielenkiintoinen. En silti täysin käsitä RB:n keskimäärin kovia pisteitä. Pikkupullo oli yhdelle juojalle aivan liikaa, joten harvinainen viemärituomio koitui tämän Leipzigin kummajaisen kohtaloksi. PISTEET: 23 /50

Uerige DoppelSticke


Tällä kertaa tutustutaan vähän erikoisempaan saksalaisolueen Düsseldorfista. Maailman olutkartalle kaupunki pääsee perinteisellä Alt-oluellaan, kuten Köln Kölschillään. Valitettavasti en ole päässyt paikan päällä Altia koskaan maistamaan, mutta jokunen pullo näitä on ravintoloissa tullut kokeiltua. Myös enemmän tai vähemmän autenttisia Alt-tulkintoja ympäri maailmaa on tullut vastaan ja kohtuudella ovat nekin toimineet. Se Altbieristä. Sticke puolestaan on enemmän kausiluonteisesti valmistettava, tavallista Altia hieman vahvempi ja astetta tummempi ale. Omakohtaiset aistihaivainnot taitavat olla peräti olemattomat. Uerigen panimo on joka tapauksessa pistänyt vielä paremmaksi tuplaamalla stickensä peräti 8,5 % vahvuuteen. Tässä lähestytään kaiketi jo barleywinen tai doppelbockin kaltaista mallaspommia. Humalina on käytetty perinteiseen tapaan Spalter- ja Hallertauerlajikkeita, IBUja peräti 75. Hyvin mielenkiintoinen lähtöasetelma siis.

Jo olutta lasiin kaadettaessa huomio kiinnittyy upean kermaiseen, hieman beigen sävyiseen vaahtoon, joka myös säilyttää houkuttelevuutensa lasin loppuun saakka. Kun vielä oluen syvän rubiininpunainen värikin hievelee silmiä, ei ulkonäöstä voi olla antamatta vähempää kuin täydet pisteet. Odotusten mukaisesti tuoksu on hyvin barley winen kaltainen. Siirappinen maltaan tuoksu hallitsee, mutta käyneen makea hedelmäisyys on myös vahvasti esillä. Ideaalilämmössä maltaan tummemat, pähkinäiset ja hieman imelälimppuset sävyt korostuvat ja hedelmäisyys muuttuu käyneen, hieman hapahkon mansikkaisuuden suuntaan. Tätä samaa "mansikkarahkaa" löytää usein ikääntyneistä vehnäbockeista. Jalohumalien makea yrttisyys erottuu vielä ilahduttavasti, vaikka pullolla hieman ikää onkin. Maistettaessa Dopple Sticke on hyvin makea, mutta ei varsinaisesti sokerinen kuten barley winet joskus tuppaavat olemaa. Maltaisuus on vahvaa, mutta ei yhtä pureskeltavan paksua kuin monissa doppelbockeissa. Öljyisen liukas juoma livahtaa nopeasti kurkusta, mitä seuraa pieni suvantovaihe ennen rusinaisen kuivahedelmän ja pehmeästi turruttavan kakeruudeen esiinmarssia. Oluen vahvuuden aistii, mutta mikään viinapommi tämä ei onneksi ole. Sen verran potkua kuitenkin on, että hieman talvisempiin hetkiin tämä sopisi varmasti paremmin. Jälkimaun kestossa ei ole moitteen sijaa, mutta käynyt hedelmäisyys ja aavistuksen karkea alkoholisuus alkavat lasin loppupuolella hieman puuduttaa. Jotain naposteltavaa saisi olla, suolaa ja rasvaa... Kovin monipuoliseksikaan tätä ei varsinaisesti voi kehua. Kohtalaisen miellyttävä kokeilu kuitenkin. Paukkupakkasilla toimii varmasti hienosti. PISTEET: 34/50 

4.7.2013

Malmgård Proto #2

Se on bloggerilla kesäloma ja kotikaupungin pöly kuitittelee taas kurkkua. Apu löytyy onneksi Leskiseltä, jossa Bitter & Sour - viikkojen jämät ja vaihtuvat hanat aiheuttavat pieniä valinnan vaikeuksia. Malmgårdin Proto #2 pääsi lopulta tarkempaan syyniin Dark Satrin realin livahdettua jutustelun lomassa huomaamatta alas. Kokeellisempaa Malmgårdia edustava Proto #2 on normia reippaammin humaloitu, suodattamaton vehnäolut, vahvuus 5,5 %. Luulisi olevan sopiva kesäisessä kelissä nautittavaksi janojuomaksi.

Hyvin sameaa, likaisen kellanruskeaa ja kuohkeasti vaahtoava vehnää. Tuoksussa purukumista fenolisuutta reippaasti, taustalla ylikypsän makea karamelli luo aavistuksen tummempaa vaikutelmaa. Humalointi on rypäleisen mehukas ja hieman pihkainenkin. Erikoinen, hieman savuinen tai vienosti lääkemäinen taustaviba hieman tökkii. Maku on alkuun makeahkon vehnäinen, mutta ihmeen ohut. Vehnille ominaista, pureksittavaa vehnämaaltaan tuntua ei synny oikein missään vaihteessa, kun loppua kohti maltaisuus vielä hiipuu entisestään. Lopun puolitanakka katkeruus ja pirteän mausteinen hiivaveto eivät oikein riitä nostamaan kokonaisuutta lentoon. Jotenkin odotin Schneiderin Hopfenweissen kaltaista pläjäystä, mutta hillitympää linjaa oli nyt tarjolla. Raikasta tämäkin toki on, mutta ei muuten säväytä. PISTEET: 32/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

26.4.2013

Three Floyds Zombie Dust


Indianan Munsterissa oluitaan keittelveä Three Floyds on jenkkien craft-panimoiden kirkkainta kärkeä. Panimon pienehköstä koosta johtuen oluiden saatavuus rapakon takanakin vaihtelee käsittääkseni alueellisesti paljon. Suomessa mahdollisuudet rajoittuvat käytännössä oluravintoloiden teemaviikkoihin. Tunnetuin Three Floydsin olut lienee Dark Lord Russian Imperial Stout, jonka ainoasta myyntipäivästä (huomenna, 27.4.) on kehittynyt oma festivaalinsa Dark Lord Day. Vain nopeimmat ja onnekkaimmat saavat lipun tapatumaan ja siten mahdollisuuden ostaa Dark Lordia kotiin. Myyrä on onneksi laitettu töihin, joten pullo Dark Lordia lähtee piakkoin matkalle kohti Oulua. Samainen myyrä toimitti jo etukäteen hieman keveämpinä maistiaisina kaksi Three Floydsin American palea alea - Zombie Dustin ja Alpha Kingin. Zombie Dust pääsee ensimmäisenä testiin. Vahvuuden puolesta olut kävisi hyvin myös IPA:sta: potkua kun on 6,4 %. Humalointi on toteutettu pelkästään Citralla. Erityismaininta poikkeuksellisen hienosta etikettigrafiikasta, joka Three Floydsin kohdalla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Zombie Dust on ulkonäöltään sitä, miltä pale alen kuuluukin olla: väritys aavistuksen utuisen meripihkanruskea, vaahto kestävän kermainen ja kaunista pitsiä muodostava. Ensivaikutelma tuoksusta on todella raikas. Siinä huumaavat sitruksinen ja makeamman mehumainen hedelmäisyys, johon sekoittuu aavistus mustaherukkaa tai karhunvatukkaa. Maltaan tuntua on ymmärrettävästi vähemmän, mutta pieni karamellin vivahde sieltä takaa on löydettävissä. Maussa napakka katkeruus ja mallas ovat herkullisessa tasapainossa. Alkuun karamellimallasta tuntuu selvästi, mutta voimistuva katkeruus imee sen sen nopeasti kuiviin. Jälkimaku on viipyilevän raikasta Citran ja kuivakan ohramaltaan juhlintaa. Voltteihin nähden Zombie Dust tuntuu petollisen kevyeltä ja raikkaalta, joten useammankin putelin tätä varmasti tuohoaisi helposti. Jälleen kerran erittäin hiottu ja herkullisesti humaloitu jenkkiolut. Ei mitään mullistavaa, mutta silti niin herkullista! PISTEET: 39/50 

25.4.2013

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Mykeller


Talvista satoa korjataa taas, kun 23.2. panemani ja 11.4. pullottamani kellerbier on korkkausta vaille valmista. Esikuvina, tai ehkä ennemminkin innoittajina, toimivat baijerilaiset kellerbierit. Halusin kuitenkin korostaa humaloinnin roolia omien mieltymyseni mukaisesti. Mallaspohjan muodostavat pils, munich ja melanoidin osittain keittömäskättynä. Humalina perisaksalaiset Hallertauer Perle, Mittelfruh ja Tettang, joista saadut laskennalisen IBU:t ovat niinkin paljon kuin 60 IBU. Tekovaiheista lisää täällä. Oluen vahvuus huidellee jossakin 4,5-4,7 %:n paikkeilla, joka on vähän alakanttiin suunnitelmiin nähden. Hiiva oli jaksoi valmistajan ilmoittamaan käymisasteeseen, mutta vain niukasti. Tässä tyylissä makeutta ei todellakaan saisi olla liiaksi, joten hieman liika makeus huolestuttaa. Katkeroita pitäisi toisaalta olla riittämiin vastapainoksi.

Harvoin tulee kolpakosta olutta juotua, mutta kellerbierille astiavalinta tuntui luontevimmalta. Savituoppi olisi tietysti se autenttisin valinta, mutte sellaista en omista. Kirkkaan lasin läpi hiivasta aavistuksen utuisen oluen puolitumma, oranssiin taittuvan kullankeltainen väri on kaunis, eikä kestävän pitsisenä laskeutuvassa vaahdossakaan ole valittamista. Hiivat mukaan kaatamalla sameus on lähellä sameampia esikuvia, jollon savituoppia ehkä tulisi ikävä. Päivää vaille kaksi viikkoa sitten pullotetun oluen tuoksu on todella tuore, ja jalohumalien makeahko yrttisyys, appelsiininkukka ja kevyt heinäisyys tunkevat voimakkaina reseptoreille. Taustalta on erotettavissa viljaisaa, aavistuksen leipäistä maltaisuutta, aavistuksen rikkistä lagerhiivan ominaisaromia ja häivähdys hedelmän makeutta. Viljaisen maltaisuudessa makeus pysyy odotuksia premmin kurissa. Alkuun erottuu kuitenkin pilsmallasta makeamman munichin leipätaikinaa ja bonuksena aavistus toffeeta. Koska reseptissa ei karamellimaltaita ole, on toffeen alkuperä luultavasti keittomäskäyksessä. Kuiva, keskitäyteläinen runko antaa liukkaan pohjan loppua kohti voimakkaaksi yltyvälle katkeruudelle. Perinteisiä saksalaisia humalajikkeita en näin avokätisesti ole ennen käyttänytkään, mutta niiden tuoma yrttinen ja "kasviuutemainen" katkeruus toimii näköjään varsin hyvin IPA-tason katkerolukemissa. Humalalisäysten aikataulutuksesta johtuen lkatkeruus myös viipyilee suussa todella pitkään perinteisiin kellerbiereihin nähden ja kääntyy aivan lopussa piirun verran turhankin kitkeräksi. Katkeruus peittää ehkä aavistuksen turhan voimakkaasti maltaan makuja alleen. Kokonaan viljaisuus ei kuitenkaan katoa missään vaiheessa ja viikko-pari lisää ikää luultavasti korjaa tasapainoa lisää. Myös hiivoat mukaan lisäämällä katkero taittuu ja joidenkin mielestä lopputulema olisi varmasti tasapainoisempi. Itse pidän raikkaudesta ja juon tätä mieluummin ilman hiivoja, vaikka niiden lisääminen toisaalta tuo jälkmakuun mukavasti napakkaa hapokkuutta. Suutuntuman liukas ja pyöreä viljaisuus sopii pehmeään hiilihappoisuuteen, joen vaivatonta juotavaa tämä on. Humaloinnin voimakkuudesta johtuen lopputulos ei aivan vastaa perinteisen kellerbierin normistoa, mutta eipä toisaalta ollut tarkoituskaan. Siihenhän koko homman mielekkyys perustuukin, että itselleen tekemällä voi saada aikaan omaan suuhun sopivia oluita. Tässä yksi sellainen.

P.S. Lähetin Dick & Creep's IPA:n ja Kölner Citran Radio säteilyn Panimo-ohjelmaan, jossa kaikkiaan 14 olutta kuudelta kotiolutnikkarilta otti mittaan toisistaan. Niihän siinä sitten kävi, että Dick & Creep's IPA valittiin koko porukan parhaaksi ja Kölner Citrakin sijoittui mukavasti neljänneksi! Mahtava homma, että oluet maistuvat muillekin kuin tekijälleen. Sai tästä taas lisää luottoa tekemisiinsä ja ehkä myös ripauksen uskoa panimounelmiin.

18.4.2013

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing The Dark Side Of The Farm


Tulipahan nakattua oluelle kökkö nimi kun sitä näin jälkikäteen mutustelee. Noh, ei se nimi olutta pahenna jos ei olut nimeä. Tämä 12.1. panemani dark farmhouse ale/black saison otti pullotuksen jälkeen 2,5 kk kypsyäkseen juontikuntoon. Mustamallas yhdistettynä reiluun katkeroon ja luonteikkaaseen saisonhiivaan oli alkuun melko karu yhdistelmä. Nyt tästä kehtaa jo jotain julkaistakin mutta ennen maistelua kerrataan hieman aihetta. Tästä piti tulla kutakuinkin saisonin ja Cascadian Dark Alen ristisiitos. Kuivaksi käyneen oluen alkoholipitoisuus on lopulta ~6,8 % ja katkeruus ~ 76 IBU. Maltaina pils, munich, melanoidin, balck malt ja carafa II special. Lisäksi kattilaan lensi vaaleaa ja tummaa palmusokeria seä ripaus mustapippuria. Humalointi koostuu Columbuksesta, Simcoesta ja East Kent Golgingista. Tämä sai myös kylpeä ennen pullotusta viikon verran kuivahumalien ja ranskalaisten tammilastujen kanssa.

Reilusti hiilihapotettu olut vaahtoa voimakkaasti, mutta beige vaahtopatja vetäytyy kyllä pienellä odotettulla pitsiseksi rihmastoksi sysimustan oluen pinnalle. Vaahdon asettumista kannattaakin hieman vartoa, sillä se paksu vaahto blokkaa tuoksuja tehokaasti. Tuoksua hallitsee saisonhiivan ananaksinen hedelmäisyys, johon sekoittuvat humaloinnin sitruksisen yrtttiset aromit. Paahtomaltaat pysyvät monien Cascadian darkien tapaan taustalla, joten tuoksu on paljon "vaaleampi" kuin ulkonäkö antaa odottaa. Balck maltin hapahkon palanut ohraisuus ja limpun vivahde sieltä kuitenkin löytyy. Belgeille tyypillinen kuivahedelmä korostuu oluen lämmetessä hieman ja mukaan tulee myös annos marjaista alkoholia. Makussa ovat päällimäisenä paahteinen ja hiivainen happamuus sekä pihkaisena suuta kuivattava katkero. Mallaslataus on turhan kevyt, luultavasti sokerin vuoksi. Toisaalta sokeri antaa jälkimakuun hennon kermatoffeisen vivahteen. Loppu on napakan katkera ja hyvin kuiva. Tammisuus on tarkoituksellisen mietoa, mutta lastut voi aistia kestävän puumaisena tuntemuksena. Ehkä aivan aavistuksen vaniljaakin voi myöhäiseeen jälkimakuun kuvitella. Mustapippuri häipyy melko totaaliseti, mutta pieni kielen kihelmöinti saattaisi olla sen tekosia. Suutuntuma on kevyehkö, mutta ei vetinen. Kuohkea ja varsin pehmeää rakenne syntyy lasissa pyörittelmällä, jolloin hiilihapot tasoittuvat. Humalointi kuivattaa mukavasti lopussa suuta. Täytyy tunnustaa, että vielä kuukausi sitten olin melko valmis tuomitsemaan kokeilun sekundasarjaan. Nyt pahimmat särmät ovat hioutuneet ja syvyyttä on tullut samalla lisää. Tavallaan olut on hyvinkin monisyinen ja samalla ronski ja vähän sekava. Tarpeeksi lämmin nautintälämpö on ehdoton edellytys parhaaseen suoriutumiseen. Kaikki ei vielälään natsaa, mutta paljon hyvääkin jo löytyy. Saapa nähdä, mitä kypsyttely vielä saakaan aikaan.

Kotiolutta pöntössä: Predatory Brewing Oil Spill Imperial Stout

Melko monta vuotta piti puuhastella, ennen kuin sain kokeiltua imperial stoutin panemista. Ei vain ole aikaisemmin riittävästi kiinnostanut, sillä omaan suuhuni kaatelen näitä synkkiä mallaspommeja varsin harvakseltaan. Normaalissa käytössä suosin selvästi keveämpiä ja raikkaampia oluita. Talven/kevään antoisan panimokauden lopksi halusin kuitenkin panna jotakin suurta, joten tähän saumaan oli hyvä pistää IS käymään. Kun jokus syksyllä palaan takaisin Ouluun, niin teoriassa oluen pitäis olla sopivasti kypsää.

Maltaita oli reilusti varastossa ja halusin välttää sokerin lisäämistä sekä loputonta kiehuttelua, joten kokeilin tuplamäskäystä. Tekniikan ideana on käyttää PALJON mallasta, jakaa se kahteen erään, mäskätä ensimmäinen vierre vain aavistuksen huudellen ja käyttää saatua vierrettä toisen mallaspuoliskon mäskäämiseen. Loppu as usual. Kokeilleet olvat valitelleet ankeita hyötysuhteita, mutta optimistina päätin silti yrittää. Lähdin hakemaan ominaispainoltaan 1,100 kantavierrettä.

Viljavainioilta korjasin imppiä varten pale alea, paahdettua ohraa, black maltia, caramunichia, special b:tä ja mausteeksi itse paahtamiani kaurahiutaleita. Laskin hyötysuhdetta reippaasti normaalista, joten maltaita kertyi rapiat 11 kg, siis lähes 6 kg/mäskäys. Koska kaikki sokeri tulee maltaista, pitäisi näillä ominaispainoilla tuloksen olla melko paksua tavaraa. Humalointia saa siis olla reilusti makeutta leikkaamassa, joten kalkuloin Magnumia, Chinookia ja Citraa 85 IBUa.

Mäskääminen tuntui sujuvan kattilassa mallikkaasti. Vähän karulta tuntui kipata vajaasti huuhdeltu ensimmäinen mäski biojätteeseen, mutta eipä sitä tässä tilanteessa ollut mahdollista hyödyntää (esim. kevyemmän oluen vierteenä tai starttereina). Toinen mäski olikin sitten todella paksua puuroa, jonka sekoittelussa olivat käsivarret tiukilla. Suodattuminen oli näennäisesti normaalia, mutta loppua juokseva vierre muuttui huomaamatta turhan laihaksi. Joko mäskäyksen tehot olivat luokattoman huonot, tai tahmean mäskin kunnollinen suodattuminen olisi vaatinut sekoittelua. Veikkalisin jälkimmäistä skenaariota. Nyt tein homman normaaliin tapaani jatkuvalla huuhtelulla. Koska normaaliin 20 l satsiin ja vahingossa vähän enempäänkin vaadittava vierremäärä ja oli jo kattilassa, tiesin tavoitellun OG:n 1.100 jäävän haaveeksi tunnin keitolla. Illaksi oli pakko ehtiä muihin hommiin, joten ehdin keitellä vain 75 min. Tuloksena pöntössä vajaat 20 l. ominaispainoltaan 1.092 vierrettä. Paljonhan tuokin on, mutta olisin ne puuttuvat pinnat mielelläni mukaan ottanut. Laskin oluen Fish Bum Alen hiivakakun (WLP 007 Dry English Ale) päälle, ilmasin niin paljon kuin lihasvoimat antoivat myöten pönttöä ravistella ja siirsin lopulta viileään käymiskaappiin. Käyminen alkoi lähes välittömästi ja minä lähdin reissuun.

Myöhemmin kotiin palattuani kämiskaapissa oli pahaenteisen hiljaista, joten pelonsekaisin tuntein avasin oven. Päästämäni ölähdykssen täytyi varmaan olla jotakin huutonaurun, ankaran kiroilun ja nyykhytyksen välimaastosta. Pöntön kansi oli käytännössä räjähtänyt paikoiltaan ja kaapin sisäpinnat olivat mustien roiskeiden vuoraamat. Raivolla käyvä olut puski paksua vaahtoa pöntöstä kaapin lattialle. Kamera ei valtettavasti käynyt mielessä, vaikka kerrankin olisi todella ollut jotakin kuvattavaa! Osittain laiskuuttani en ollut viritellyt ilmalukon tilalle ylivuotoputkea eli ns. "blow-off tubea", mutta rehellisyyden nimissä en edes uskonut vajaan 20 l erän puskevan 30 l pöntöstä pihalle. Siivousurakka keskellä yötä oli ikimuistoinen. Virittelin nyt sen ylivuotoputken, löin kannen kiinni ja kaaduin rättiväsyneenä sänkyyn ja näin unia ylitsevuotavista käymispöntöistä. 

Seuraavan aamun tunnelmiin pääsee kertaamalla edellisen kappaleen alkuosan. Eipä paljoa ylivuotoputki auttanut! Nyt siivoaminen vitutti huomattavasti enemmän. Vuorasin kaapin paperilla ja otin pöntön kannen pois. Iltapäivällä olut rauhoittui ja alkoi mahtua pönttöön. Nyt käyminen on jo hyvin seesteistä ja ilmalukko on paikoillaan. Mittaus kertoin käymisen olevan jo loppusuoralla. Nyt olut saa muhia rauhassa kuukauden, kunnes pullotan sen juuri ennen Utsjoelle häipymistä. Semmoin oli panokauden lopetus! Kuin toimintaleffasta :) Haikeudella odottelen jo seuraavaa kertaa, joka koittanee joskus puolen vuoden päästä.

Panemisiin!

17.4.2013

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Kölner Citra


Kotipolttoinen Kölsch-viritelmä hapottui melko hitaasti, ilmeisesti pitkähkö viileäsäilytys ja normaalia useampi pönttöjen vaihto oli syynä moiseen. Hiivaa onkin suodattamattomaksi todella vähän ja ulkonäkö siten mukavan kirkas. Nyt olut alkaa olla happojen puolestä kuitenkin juomakunnossa. Muistin virkistämiseksi kerrattakoon, että tähän olueen tekaisin hyvinkin perinteisen Kölschin mallaspohjan, mutta humaloin keitoksen esikuviaan avokätisemmin käyttäen amerikkalaista Citra-humalaa ja erikoisempaa aikataulutusta. Tästä jätin perinteisen humalien 60 min katkerolisäyksen pois ja hoidin 40 IBUa katkeroita ensivierrehumaloinnilla ja 20 min keittolisäyksellä. Tekovaiheista löytyy lisää tekstiä täältä. Olut kävi hieman kuivemmaksi kuin odottelin, joten potkua (5,2 %) on hieman enemmän kuin Kölscissä yleensä. Kuivaahan sen pitää toisaalta ollakin. Noh, kokeillaan!

Kölner Citra on siis lähes kirkas olut. Hiiva (tai kylmäsaostuma) näkyy oljenkeltaisessa värissä vain hienoisena utuisuutena. Puhtaan valkoinen vaahto on kapeassa kölschlasissa (eli stangessa) keskikokoinen ja löysän pitsinen. Tuoksussa Citran tuoma sitruksisuus, vihreä viinirypäle ja melko tiukka yrttisyys ovat paraatipaikalla, mutta aivan täysin ne eivät kuitenkaan showta varasta kuivan jyväiseltä pilsmaltaalta. Hieman hiivakannalle ominaista hedelmää löytyy myös, ehkä aavistus myös jotain kuivahedelmöistä makeutta. Maku on aavistuksen leipäisän maltainen, mutta yleisilmeeltään kuiva. Alkuun humalalointi tuntuu kevyeltä, mikä tekee suutuntumasta aavistuksen öljyisen maltaiselta. Loppua kohti mäntyiset katkerot kuitenkin liukuvat vääjämättä kielelle - juuri tätä efektiä hain humaloinnin aikataulutuksella. Jälkimaussa humalan nipistely jatkuu raikkaana, mutta ei peitä aavistuksen paahteisen kuivaa maltaisuutta. Raikas katkero kuivattaa kuitenkin suuta sen verran, että uutta hörppyä tekee pian mieli. Mallasrunko on ehkä luokkaa kevyehkö-keskitäyteläinen, tähän olueen melko passeli. Hiilihappoa saisi edelleen olla aavistus lisää, mutta eipä tuo pieni pyöreys pahemmin haittaa. Kokonaisuus ei ole missään nimessä mitään ektreemiä tai muuta pöyhistelyä, mutta mielestäni varsin näppärä sessio-olut. Humalaa on riittävästi pahimpaan himoon ja mallas maistuu mukavan tuoreelta. Humaloinnistaan huolimatta tämä haiskahtaa mielestäni selvästi enemmän saksalaiselta kuin amerikkalaiselta oluelta. Selvästi plussan puoelle jää tämä kokeilu. Survaisin pullon Kölner Citran tänään pakettiin ja lähetin kohti Rovaniemeä, joten riippumattomampia arvioita on tarjolla ensi viikolla  Radio Säteilyn Panimo-ohjelmassa, mikäli Itella ei kuse hommia.

Panemisiin!

9.4.2013

Kotiolutta pöntössä: Predatory Brewing Fish Bum Ale

Edellisten postauksen jälkeen onkin hyvä päivittää kuulumiset myös omasta kotipanimosta. Reilu kuukausi kuukausi on jo edetty  kalsean lagerkäymisen merkeissä. Kevät alkoi kuitenki vääjämättä tehdä tuloaan myös Pyykösjärven rantarytekköihin, kun käymiskaapin ja pönttöjen aikataulutus mahdollisti uuden projektin käynnistämisen viime viikonloppuna. Fish Bum Ale sai ideana alkunsa kuitenkin jo viime kesänä pojoisen lohijoen rannalla työ/kalakavereiden kanssa kuralageria latkiessa. Ensi kesän kalareissuille olisi saatava oma "tiimiolut". Lohen perhokalastus ja olut kun sopivat vielä paremmin yhteen kuin lohen perhokalastus ja skottiviski. Ainakin tällä miedommalla kombolla jaksaa kalastaa vähän tehokkaammin vähän pidempään...

Kun punalihaisen perässä kerran ollaan, niin jotain punertavaa olutta oli tilauksessa. Aloitin siis suunnittelun red/amber alen pohjalta. Kaverit ovat myös selvästi tykästyneet jenkkihumalien sitruksisuuteen (hieno piirre ihmisessä), joten jotain amerikkalaisittain humaloitua siis. Citra ja Cascade: check! Kolmas peruspilari löytyy Uudesta-Seelannista, jossa porukkamme onnekkain on viettänyt viime kuukaudet taimenta kalastellen ja sikäläisistä pienpanimo-oluista nautiskellen. Nelson Sauvin: check! Eiköhän raikas humalointi soveltune myös satunnaista kalansaalista kurkusta huuhtomaan.

Jenkkityylin oluita on tullut pantua talven aikana parikin, joten päätin mennä vaihtelun vuoksi hieman toiseen suuntaan. Perusmaltaaksi valikoitui paitsi Pale Alea, myös vastaavassa suhteessa Viennaa. Vienna antaa toivottavasti kevyttä paahteisuutta ja sitä kaivattua punaista väriä. Lisäsin vielä kahta karamellimallasta ja värin vuoksi hieman Carafa II specialia. Kantavierreväkevyys on 1.059, käymisen jälkeen arviolta 1.016-1.012 ja alkoholia siten ~ 5,6-6 %. Katkeroita laskin ~57 IBUa: riittävästi pahimpaan tuskaan, mutta ei ehkä aivan liikaa mahdolliseen ruokaparitukseen. Hiivaksi tilasin putkilon White Labs 007 Dry English Alea. Käyttötarkoitus huomioiden neutraalimpi jenkkihiiva olisi ollut ehkä loogisempi valinta, mutta tässä tapauksessa hiivan uusiokäyttö tulevassa imperial stoutissa käänsi valinnan brittiin. Fish Bum Alea on etukäteen vaikea sulloa mihinkään tyylikarsinaan, mutta kai tämä voisi jonkinlainen red/amber ale olla. Miksei myös vinksahtanut ESB?

Startterin ansiosta olut alkoi käydä heti hiivauksesta. Kahden vuorokauden jälkeen käyminen on jo laiskaa, ja mittauksen perusteella (1.018) pääkäyminen on jo loppuuoralla. WLP 007 näyttäisi olevan melkoinen turbohiiva 18 asteessakin! Maku oli yllättävän hyvä vai 2 vrk ikäiselle oluelle: keksisen karamellinen, hedelmäisen hiivainen ja mukavan katkera. Ehdottomasti enemmän ESB kuin red ale, ainakin vielä. Väistämättä tulivat real alena tarjotut ESB:t mieleen, mutta tässä humalointi oli sentään paremmalla tolalla ;) Väri oli enemmän tumman ruskea kuin toivotun punainen, mutta hivainen sameus sotkee vielä. Viikonloppuna siirto kypsytysastiaan + kuivahumalointi niskaan.

Panemisiin!

 P.S. Raportit sekä The Dark Side of The Farmin että Kölner Citran maistelusta odotuttavat itseään. Syynä ensin mainitun osalta se, että olut ei täysin vastaa odotuksia ja päätin antaa sille aikaa kypsyä. Kölner Citra on pullokäynyt kohta kaksi viikoa, muuta hiilihapottuminen on ollut ihmeen hidasta. Saisi ainakin tuo Kölner luvan kypsyä juomakuntoon piakkoin, sillä siitä on tarkoitus lähettää näyte Radio Sätelyn kotiolutaiheiseen Panimo-ohjelmaan

P.P.S. Tulevana viikonloppuna pannaan Imperial Stoutia. Tuplamäskäämistä, tunneittain kettelyö ja tonneittan maltaita seä humalia! Juttua on tulossa tästäkin, kunhan on jotain konkreettitsa kerrottavaa. Reseptiikka on jo varsin pitkällä.

 

Kotiolutta lasissa: Tomb Lake SS-IPA


Kotioluelle omistetun illan toisena maistiaisena toinen oululainen: Sami Hautajärven Tomb Lake SS-IPA. Samin aikaisemmasta tuotannosta on Hiivahommien toimesta ruodittu ja hyviksi havaittu IPA ja Porter . Viimeisimpänä sain testiin SS-IPA:n. Länsirannikon tunnelmiin johdattavat Columbus, Simcoe ja Citra 70-80 IBUn voimalla. Lähes tupla-IPA:n tukevuudessa liikutaan tälläkin kertaa, sillä alkoholia on pakattu puteliin 8,3 %:n edestä. Maltaina on käytetty Pale Alea ja tummaa Crystal 120-karamellimallasta. Tekijä itse vaikutti varsin tyyyväiseltä lopputulemaan, joskin välineistössä tapahtuneiden päivitysten vuoksi oluesta tuli selvästi aiottua vahvempaa.

SS-IPA on sameahko, keskitumman meripihkanruskea IPA. Vaahto on melko isokuplaista ja hieman lässähtävää, mutta silti kestävää sorttia. Tuoksu on humaloidun pihkainen, hieman hapokkaan rypäleinen ja kypsän mangoinen. Herukanlehtisiä vivahteita voi myös havaita. Ensimmäisessä maistamassani Tomb Lake IPA:ssa oli kevyesti hedelmäistä hiivan aromia, mutta tässä en sellaita havaitse. Ehkä aavistus alkoholia tunkee humalien läpi. Myös karamellia häilähtää taustalla, mutta painopiste on toki humalissa. Tukevasti maltainen maku ei ole liian makea vahvuudesta huolimatta. Syvyyttä rungossa voisi olla ehkä enemmänkin, nyt paletti makaa pitkälti perusmaltaan ja kevyen karamellisuuden harteilla. Katkeruus nappaa otteen kitalaesta ja pitää sen pitkälle jälkimakuun. Humaloinnin kesto onkin selvästi parempi kuin edellisessä versiossa. Näin vahva olut kestäisi rankemmankin katkeroinnin silti helposti. Vahvuus vääntyy jälkimaussa hieman hieman alkoholiseksi, mikä leikkaa katkeroiden puruvoimaa ja raikkautta. Uusintapanoa korjatuilla spekseillä kannattaa varmasti harkita, sillä mielelläni maistaisin tätä uudelleen vaikka prosenttia keveämpänä versiona. Maltaisen pyöristämä, pihkaisen katkera ja hiilihapon sopivaksi kuohkeuttama suutuntuma on tuore ja kaikin puolin toimiva. Puhtaampi ja hiotumpi kokonaisuus kuin ensimmäinen Tomb Lake IPA. PISTEET: 36/50

Kotiolutta lasissa: Mikko Karjalaisen Saint Amandus Ale


Kotiolut voi Oulussa käsittääkseni hyvin, vaikka foorumien perusteella himoharrastajia ei vielä aivan ruuhkaksi asti ole. Tuoreimpana tuttavuutena tällä saralla on Oluthuone Leskisen baarimestari Mikko Karjalainen, joka lienee niitä ainoita alan koulusta saaneita kotikokkeja. En tunne Mikon harrastustaustaa tarkemmin, mutta pari hänen oluttaan on jo esiinynyt Arde arvioi -blogissa (Brown Ale ja Saint Amandus Ale). Mikko tyrkkäsi näistä jälkimmäistä pullollisen kouraani jo joki aina sitten, mutta en ole aiemmin ehtinyt panetua aiheeseen. Nyt kuitenkin löytyi soipiva rako tälle mielenkiintosielle oluelle. Baarimestareiden suojeluspyhimyksen mukaa nimetty Saint Amandus Ale on 5,1 % vahva olut, jota tekijänsä taisi stoutiksi luonnehtia. Maltaina Pale Ale, Munich ja Black, humalina Magnum ja Challenger. Hiivana on käytetty US-05:tä. Reseptin perusteella on siis lähdetty ennakkoluulottomasti sekoittelemaan ainakin brittiläisiä, amerikkalaisia ja miksei mannereurooppalaisia vivahteitakin.

Sain Amandus Ale on hyvin tumman ruskeaa ja melko hiivaisen sameaa, runsaan mokkaisella vaahdolla varustettua olutta. Tuoksu on hieman limppuisen maltainen ja kevyen suklaisesti paahtunut. Taustalta erottuu kepeästi humalien hieman makeahkon yrttistä aromia, mikä sekoittuu hieman käyneen hedelmäiseen hiivaisuuteen. Melkein voisin luulla brittihiivalla tehdyksi. US-05 tuottaa kuitenkin jenkkialkuperästään huolimatta ainakin lämpimissä olosuhteissa tätä makeaa hedelmän tuoksua. Suussa Saint Amandus on sekoitus liukasta, alkoholipitoisuuteen nähden ruokaisaa maltaisuutta ja mustamaltaan hivenen hapanta palaneisuutta. Mallas on ennemminkin siirappisen imelälimppuista kuin karamellisen makeaa, mikä toki on loogista huomioiden Munich-maltaan käytön ja karamellimaltaiden käyttämättömyyden. Katkerohumalointi tuntuu alkuun melko kevyeltä, mutta lopussa kitalakeen ilmaantuu vääjäämättä pumaista humalan tuntua. Paahteisuus saa kestävässä jälkimaussa hieman kahvisia piireitä ja myös hiivan hapokkuus erottuu. Hiilihappoja on pyöreään mallasrunkoon nähden sopivan pehmeästi. Reseptin monikansallisesta luonteesta huolimatta tämä synnyttää minussa selvimmin brittihenkistä värinää. Kokonaisuus on mallaskekseinen ja hiotun oloinen. Mallasrunko on makuuni jopa erittäin hyvä: tukeva mutta ei liian makea. Maistuva olut kaikin puolin, kiitos vain Mikolle maistiaisesta! PISTEET: 38/50

6.4.2013

Southern Tier Oak Aged Back Burner


Ohraviintä, nam! Näittä jenkkijättiläisä odottelee aina kuolaten. Tämä Southern Tier:n barley winessa on vahvuutta 9,6 %. Humalointi on hoidettu Chinookilla ja Willamettella, kuivahumalointi Centennialilla ja Amarillolla. Tämä versio on vielä kypsytelty tammitynnyrissä.

Paksu, kauniin rubiininpunainen ohraviini kaatuu lasiin houkuttelven utuisena. Vaahto on isokuplaista ja melko harvaa, mutta yllättävän hyvin se lopulta kestää. Massiivinen hedelmäisyys leijailee nenään välittömästi. Nuuhkaisemalla irtoaa makeaa mansikkahilloa, kuivattua aprikoosia ja rusinoita. Ja tietysti karamellia, paljon! Kukkaisen makea aromihumalointi on voimakas ja sopii hedelmäiseen tunnelmaan. Sitruksisemmilla hamalalajikkeilla olisi voinut saada vähän pirteyttä hieman yksitoikkoisen imelään tuoksuun. Tynnyröinti tuo kuitenkin taustalle mukavaa vaniljaisuutta, mutta puun aromia ei juuri erota.




Makea ja katkera olut tuntuu suussa öljyiseltä, mutta ei ole kaikkein täyteläisimpiä ohraviinejä. Huulet kuitenkin tahmautuvat siirappisesta maltaisuudesta ja kuivahedelmäisyys on massiivista. Jälkimaun pitkäkestoiseen katkeruuteen sekoittuu kuivaa puuta ja reilu tujaus alkoholia. Pehmeäähän tämä on, mutta ei niin ylellisen runsasta kuin tyylin parhaat. Periaatteessa mikään osa-alue ei töki, mutta jotenkin tämä ei nyt lähde lentoon. Mielelläni tynnyröimätöntä versiota, josta luultavasti pitäisin paljon enemmän. Hyvää on, mutta ei täysin lunasta odotuksia. PISTEET: 36/50   

3.4.2013

Mallaskosken Kuohu Valioluokka Pils


Mallaskoski puskee maitokauppamarkkinoille mielenkiintoista Pilsin ja Stoutin käsittävää Valioluokka-sarjaa. Valioluokka Pils on keväisenä oluena ensimmäisenä pyrkimässä kauppoihin. Kyseessä on 4,7 %  täysmallasolut. Maltaina on käytetty suomalaista ohraa ja humalin 35 EBU:n edestä saksalaisia Perle ja Saphir-humalia. Käymisen on hoitanut Mallaskosken perinnehiiva. Panimon omistajataho (oluiden maahantuoja tunnettu Servaali Oy) otti taannoin yhteyttä usemman muun olutbolggarin tavoin yhteyttä myös meikäläiseen lähettääkseen näytteen Valioluokka Pilsistä. Mielelläni otin mielenkiintoisen tuotteen kokeiltavaksi. Mainitaan varalta kuitenkin se itsestäänselvyys, että arvioin oluen täysin samoin kriteerein kuin itse hankkimani juomat.

Tölkistä kaatuu kirkas, kauniin kultainen olut kuten tyyliin kuuluu. Ilmava vaahto on hieman limonadimaisen isokupkaista ja hupenee melko nopeasti. Täysin se ei silti katoa, vaan ohut pitsirengas jää kirtämään lasin reunoja. Tuoksuteltaessa olut vaikuttaa oikeaoppisen kepeältä ja hyvin puhtaalta. Maltaan tuoreen viljainen aromi saa aivan kelvollisesti vastinetta humalien kuivakan heinäisestä ja hieman maatunutta lehtikariketta (joo, olen biologi, aina kärsä maassa) muistuttavasta tuokusta. Maku on sitä, mitä tuoksu enteilee: hieman leipäisen makean maltaan ja kuivakan katkeroinnin yhteenliittymä, ei voimakas, mutta puhdas ja tasapainoinen. Katkeroiden kevyesti puuduttama suu maistaa jälkimaussa tuoreen jyväistä mallasta kohtuullisen pitkään. Hienoinen makeus ja kevyehkö katkeropurenta vievät kartalla hieman etelämmäs Saksaan. Itse pidän enemmän pohjoisen Saksan rutikuivista ja purevamman katkerista pilseistä, mutta siitähän ei nyt maisteltavaa olutta voi syyttää. Pieni katkerolisä ei ehkä kuitenkaan olisi haitaksi. Mallasrunko on pilsiin sopivan kepeä, eikä vetisyyskään vaivaa. Huomioni kiinnittyi kuitenkin maistelun edetessä melko matalaan hiilihappoisuuteen, joka sai oluen tuntumaan hieman lattean öljyiseltä. Havainto häiritisi sen verran, että sain hyvän tekosyyn napsauttaa toisenkin pukin auki :) Tässä yksilössä on kylmiltään juuri sopiva hapokkuus, mutta lasia pyöriteltäessä (kuten nyt maistellessa yleensä tulee tehtyä) ja oluen lämmetessä pientä väljähtymistä on havaittavissa. Eipä raikkaiksi ja suoraviivaisiksi käyttöoluiksi tarkoitettuja pilsejä ole toisaalta tarkoitettukaan tuntitolkulla snifferissä vemputettavaksi. Tässäkin tapauksessa kovempi hiilihappoisuus voisi kääntyä negatiiviseksi nakertamalla täyteläisyyden tuntemuksesta osan pois. Kokonaisuutena Valioluokka Pils kääntyy selvästi plussan puolelle. Kotimaisista laajan levikin maitokauppalagereista tässä on humalaa selvästi keskivertoa paremmin ja maltaisuuskin toimii. Puhtaudessa ja viimeistelyssä tämä hakkaa Kukko Pilsin, joka on tässä kategoriassa ollut itselleni jonkinlainen strandardisuora juo vuosia. Bulkkipanimoiden tärkkelyskuraan verrattuna rima on siis selvästi korkeammalla. Niin on toisaalta hintakin: 2,59 € olisi muistaakseni 0,33 l. purkki kustantanut Oulun Stockmannilla. Muualla hinta on luultavasti selvästi alempi. Itse ostaisin tätä näilläkin hinnoilla mieluummin kuin bulkkia, mutta tekisikö olutta nauttivan väestön valtaosa samoin? Se jää nähtäväksi. Sauna/janojuomaksi ja ruokapöytään Kuohu Valioluokka Pils on kuitenkin maitokauppojen lagervalikoiman paremmasta päästä. PISTEET: 31/50