25.12.2012

Westbrook Lichtenhainer Weisse


Useampia vuosia antaumuksella oluita harrastaneelle tulee varsin harvoin vastaan kokeilemattomia oluttyylejä, mutta tänään sellaista on tarjolla. Lichtenhainer on osa saksalaista happamien oluiden perinnettä ehkä laajemmin tunnetun Berliner Weissen tapaan. 1800-luvun lopulla suosionsa huipulla Lichtenhaineria pantiin laajalti Thüringenin osavaltiossa, mutta ydinaluita olivat Lichtenhainin kaltaiset kylät Weimarin ja Jenan ympäristössä. Lichtenhainer osoittautuu tekemäni tutkimustyön  perusteella historiallisestikin hieman sekalaiseksi porukaksi pääkäymisen jälkeen mikrobeilla (erityisesti maitohappobakteerit) infektoituja hapanoluita, joita kuitenkin yhdistää pyökkisavustetun ohramaltaan käyttö. Alun alkaen Lichtenhainer koostui pelkästään ohrasta, mutta myöhemmin vehnän käyttö yleistyi. Tänään maisteltava uusiotulkinta tulee kuitenkin rapakon takaa Etelä-Carolinan Mt. Pleasantista, jossa Westbrook Brewing on lähtenyt rohkeasti historiallita olutta replikoimaan. Jenkkiversiossa on käytetty vehnää ja 40 % pyökkisavustettua ohraa. RB väittää vahvuudeksi 5 %, mutta pullossa seisoo 4,2 %. Mikäli maistaa haluaa, lienee tämänkin version suhteen kätevin kääntää katseensa vaikkapa Saksaan.


Samean oljenkeltainen olut vaahtoa todella villisti kapeassa vehnälasissa, joten täyden annoksen kaataminen vaatii kärsivällisyyttä. Vaahto kuitenkin katoaa lopulta lähes kokonaan, jonka jälkeen olut muistuttaa ulkonäöltään suodattamatonta omenamehua. Nenä paljastaa välittömästi, että nyt on lasissa jotain täysin uutta. Tuoksu on kerrassaan erikoinen sekoitus voimakasta, lihaisan pekonimaista savuisuutta, kirpeää maitohappoa ja pippurista mausteisuutta. Normivehnän hedelmäisyys väistyy taka-alalle, mutta pientä viinikumikarkkien makeutta kuitenkin erottuu. Erikoisuuden lisäksi hämmästyttää yhdistelmän voima, joka on aika huima vain 4,2 % vahvaan olueen. Maku on alkuun happamia vehniä ennenkin maistaneelle tutumpi: maitohappoisen kirpeä ja hyvin kuivan vehnäinen, mutta melko voimakkaana jatkuva savuisuus tuo silti Lichtenhaineriin oman vahvan leimansa. Jälkimaku sen sijaan yllättää käsittämättömän todentuntoisella ja voimakkaalla saksanpähkinäefektillä, johon sekoittuu pippurista mausteisuutta, hienostunutta tervaskannon savua ja fenolista hedelmää. Lieneekö tuo pähkinä savumaltaiden vaiko mikrobien aiheuttamaa? Erittäin miellyttävää ja pehmeää se joka tapauksessa on. Mineraaleja lienee myös lisätty, sillä hieman suolaiselta tämä maistuu. Suutuntuma on pirteän maitohappoinen sekä hyvin kuivana ja hieman kuohuvan hiilihappoisena erittäin raikas raskaiden jouluruokien jälkeen. Makumaailma vie mielikuvissa vielä hieman vilpoisille kevään kalaretkille, joiden nuotiolla hiillostettua tai tikun nokassa hienostuneen savuiseksi paistettua saalista nauttiessa Lichtenhainer voisi olla lähes oragastisen kokemus. Kaukana tästä ei ollan nytkään, sen verran tasapainoisen monisyinen vehnäolut tämä on. Pakko kaiketi hankkia lisää, vaikka se nihkeän lainsäädäntömme vuoksi saattaa johtaa rikoksen tielle. PISTEET: 42/50

23.12.2012

Katkeraa kuusijuhlaa - Epic Imperial IPA


Hiivahommia toivottaa lukijoilleen katkeransuloista kuusijuhlaa! Pitkien pyhien tunnelmiin auttaa toivottavasi laskeutumaan Ison Suolajärven rantamilla Utahissa pantu Imperial Ipa. Pullo on hommattu Saksasta, joten saatavuus kotimaassa voi olla hyvin satunnaista. Epicin IIPA:n resepti vaihtelee erien välillä ilmeisesti reilustikin, tässä RB:n mukaan tuoreimmassa erässä (#18) potkua on passelisti 8,4 %. Humaloinnista pitäisi ptuotekuvauksen mukaan löytyä mäntyisen sitruksista ihanuutta luoteisrannikon tyyliin, eli juuri sitä, mistä en koskaan taida saada tarpeekseni. Flunssan vihdoin salliessa vakavamielisemmän oluenjuonnin en malta odottaa tämän korkkaamista enää hetkeäkään!

Pullo taisi repussa päästä vähän hölskymään, sillä sen verran hiivaisena tämä kellanoranssi IIPA lasiin kaattuu. Vaahto on erittäin pienikuplaista ja tarttuvan pitsistä, joten ohuehko kerros kestää hienosti lasillisen loppuun. Tuoksussa on reilusti sitä luvattua sitrushedelmää, mutta makeammat mango ja persikka sekä siitepöly ovat ehkä aavistuksen niskan päällä. Havuisuutta on vain nimeksi. Maltaan tukevuuden voi helposti ennakoida jo tuoksun perusteella, sillä karamellista keksitaikinaa puskee humalien takaa. Raisusta käsittelystä johtuen kevyttä hiivaisuuttakin on havaittavissa, mutta sen voi huoletta laittaa meikäläisen piikkiin. Humalointi pääsee kuitenkin upeasti oikeuksiinsa heti ensimmäisellä siemaisulla. Upean puhtaana ja massiivisena kautta linjan vyöryvää, pihkaisen greippistä ja hieman mineraalisena purevaa katkeroa ei karamellisen tuhti mallasrunkokaan pysty peittämään. Jälkimaun nipistely ei tunnu laantuvan sitten millään ja tunnelma suussa äityy lasin loppupuolella kerrassaan riemukkaaksi. Tässähän ollaan selvästi "humalassa". Ehdottomasti vakuuttavimpia katkerosuorituksia pitkään aikaan. Maltainen kuohkeus ja voimakas katkeruus ovat jotakuinkin täydellisesti löytäneet toisensa tässä oluessa, mikä luo perustan loistavalle juotavuudelle. Juuri tällaista IIPA:n pitää olla! PISTEET: 43/50

20.12.2012

Dogfish Head 60 Minute IPA


IPA-huuma sen kun vain jatkuu, vaikka ulkona paukkuu pakkanen! Sam Calagionen luotsaaman kulttipanimon oluiden liikkuvuus lienee Suomessa käytännössä lähes olematonta, enkä minäkään näihin Delawaren oluisiin ole koskaan päässyt tutustumaan. Mieli on kyllä tehnyt, onhan Dogfish Head jenkkien craft-panimoista ehdottomasti niitä maineikkaimpia. Panimo tunnetaan sloganinsa "off-centered ales for off-centered people" mukaisesti tinkimättömän kokeellisista, usein ympäri maailmaa roudatuista erikoisraaka-aineista erikoisin menetelmin keitetyistä oluistaan. Karismaattinen nokkamies Calagione lienee nykyään yksi olutmaailman tunnetuimpia hahmoja, onhan mies heilunut mm. tv-tähtenä Dogfish Headista kertovassa Brew Masters-sarjassa ja räppiartistinakin. Panimon huima menestys (mm. USA:n nopeiten kasvanut pienpanimo jossakin vaiheessa) suitsi kirjallisuutta opiskelleen Calagionen myös kirjoituspuuhiin, jonka tuloksena oli eräänlainen yksityisyrittäjäksi mielivän yleisopas "Brewing Up a Business", jota itsekin parhaillani lueskelen.

Kun mahdollisuus saada Nick & Pete's IPA:n vastineeksi jokusia olutpulloja Amerikoista Suomeen lentävän Nickin vaimon välityksellä realisoitui, tuli Dogfish Head tietysti ajankohtaisena heti mieleeni. Panimon tunnetuimpia tuotteita ovat jatkuvan humlaloinnin menetelmällä valmistetut "minuutti-IPA:t", joita valmistetaan 60, 75, 90 ja 120 minuutin versioina. Minuuttimäärä siis indikoi keiton aikana tauotta jatkuvan humala-annostelun kestoa ja siten intesiivisyyttä, mutta jokainen on myös mallaspohjaltaan oma reseptinsä. 60 ja 90 minuutin versiota pääsen sitten testaamaan, aloittaen tietysti kevyemmästä (6 %) 60 Minute IPA:sta. Humalina tässä versiossa Warrior, Amarillon ja "Mystery Hop X".

60 Minute IPA on kirkas ja väriltään raikkaan oranssi IPA. Hyvin hienojakoista ja pitsisenä kestävää vaahtoa muodostuu kohtuudella. Tuoksu on aromaattisen sitruksinen ja mäntyisen humaloitu ja siinä erottuu myös hieman parfyymisen kukkaisia aromeja, ehkä mansikkaakin. Ensivaikutelma on kuitenkin yllättävän hillitty, sillä kuvittelin tämän olevan lähempänä mallia "halolla päähän". Kuiva, hieman paahtoleipäinen ja kevyellä karamellisuudella silattu maltaisuus tulee mukavasti läpi humaloinnin takaa. Maku on kuiva ja maltaan maku on todella puhdas. Jatkuvan humaloinnin  tuoma katkeruus alkaa varsin pyöreänä, mutta tiivistyy lopussa hienosti hieman pihkaisenä viipyileväksi. Tasapainoista ja sulavan viimeisteltyä, mutta ehkä vähän särmätöntä. Tuntuu ehkä enemmän APA:lta kuin IPA:lta, siihen suuntaan viitaisi myös IPA:n alarajoilla heiluva vitamiinipitoisuus. Ei tästä voi kuitenkaan olla pitämättä, sillä jenkkihumalan ja maltaan liitto on niin pirullisen suunmyötäinen. Tuoreen kuohkea suutuntuma vielä korostaa tätä vaikutelmaa. On helppo uskoa, että tässä on panimon myydyin tuote. Aloitteleva olutdiggarikin pääsee luultavasti helposti  60 Minute IPA:n makuun. Tässä olisi varmasti myös melko ideaalinen kaveri mausteisten ruokien kanssa tai saunan jälkeen nautittavaksi. PISTEET: 39/50 

17.12.2012

Kotiolutta pöntössä: Predatory Brewing Dick & Creep's IPA

Kuva 1. THL:n propaganda-aineistoa tulevasta kampanjasta "Mäskissä asuu pelsepuupi".

Jatkoin eilen IPA-reseptini hinkkaamista. Nick & Pete's IPA sai tilaajiltaan varauksetonta kiitosta ja maistuihan tuo itsellenikin, joten samalle pohjalle pienin muutoksin oli hyvä rakentaa. Nimettäköön uusi veriso sitten vaikka Dick & Creep's IPA:ksi, ehkä se kuvaa panimomestarin mielenlaatua tai laaduttomuutta jotenkin. Kaipailin reseptiin aavistuksen lisää maltaisuutta ja lopulta myös sitä kevyttä karamellin tuntua, jonka ruuvasin minimiin Nick & Pete's IPA:ssa. Siispä nostin mäskäyslämpöjä ja kasvatin kevyellä kädellä myös karamellimaltaan osuutta mallaspotista. Käytin keskitumman karkkimaltaan lisäksi myös vaaleaa CaraHell-mallasta, jotta lopputuloksesta tulisi hieman vaaleampi. Pudotin myös pari pinnaa ominaispainosta saadakseni vitamiinit lähemmäs seitsemää kuin kahdeksaa prosenttia. Humaloinnissa lajikkeet (Columbus, Centennial, Amarillo ja Simcoe) ja ajoitukset pysyivät samoina: FWH + 60 min + 20 min + 2 min ja tietysti vielä tuleva kuivahumalointi. Pieniä muutoksia tein lajikkeiden järjestykseen ja painotuksiin, sillä halusin hieman korostaa mäntyisen Columbuksen roolia. Karkkilisäyksen vuoksi pyöristelin grammoja varalta ylöspäin. Rapiat 84,4 IBU:a pitäisi nyt löytyä edellisen ~77,1 sijasta. Koko reseptin skaalasin 20 litraan, sillä käytössä oli nyt isompi mäskäin uusine suodattimineen. White Labs California Ale toimi viimeksi niin hyvin, että mitään syytä hiivan vaihtoon ei ollut.






















Kuvat 2. & 3. Vasemmalla vierteen lasku ja FWH käynnissä. Oikealla ylinnä kuumavesisäiliö, josta huuhteluvesi valuu mäskäimeen ja vierre alla odottavaan kattilaan. Käymispönttö odottelee pöydän alla, kuten näköjään myös panohommissa aina tarpeellinen muovipussi.




Kuva 4. Keittokattilat raataa
Pieni kutina oli kyllä mahan pohjassa tuon mäskäimen suhteen. Turhaa kuitenkin jännitin, sillä mäskäys ja huuhtelu sujuivat mallikkaasti. Igloo kaipaa tosin lisäeristystä, mutta itse suodatin vaikutti toimivalta. Vierre kirkastui nopeasti ja putket pysyivät auki. Nyt virtausnopeutta pysyi jopa säätämään ilman tukkeutumisia, mikä ei todellakaan ollut itsestäänselvyys rosterisukan kanssa. Vierrettä piti pakosta kerätä kahteen kattilaan, mutta en siltikään saanut aivan tarpeeksi talteen. Tämäkin ongelma on onneksi kohta historiaa, sillä uusi 31,5 l kattila on jo matkalla kohti Oulua. Aiemmista horinoistani huolimatta päätin pysyä kaasulämmityksessä ja tilasinkin peräti 9,2 kW polttimen kun löytyi sisätiloihin soveltuva malli. Siinä riittääkin sitten potkua vaikka kasvattaa kapasiteettia tulevaisuudessa. Kattilaan täytyy vielä raksata hana ja suodatin, sekä asentaa tilaamani lämpömittari. Joku matala ja tukeva pöytä kattilalle pitänee myös rakentaa, sillä tuon kokoluokan murkulaa ei täytenä nostele mielellään kovin korkealle. Ja ehkä sen poltinkin on parempi sijoittaa lähemmäs lattiaa, lämpösuojatulle alustalle toki. Mäskäyksen aikana tein huvikseni alkeellisen "sparge armin" silvotusta ja toisesta päästään tukitusta silikoniletkun pätkästä. Eihän siitä ilman asianomaisia kannen läpivientejä ja kiinnikeitä ollut oikein mitään iloa, mutta periaatteessa kanteen kiinnitettynä tuollainenkin viritys riittäisi melko hyvin. Pientä näpertelyä siis riittää, mikä on helpottava ajatus kuusijuhlan painaessa päälle. Eiköhän uusi kattila pääse vielä tämän vuoden puolella testiin.

Panemisiin!

Kuva 5. Sparge arm vaatii selvästi vielä kehitystyötä.

9.12.2012

Birrificio del Ducato L’Ultima Luna


Italia on vahvistanut vuosien saatossa mainettaan olutkansan keskuudessa. Arvonnousun takavaavat laadukkaat pienpanimot, jotka tarjoavat isojen jättien "bulkki-Peroneja" mielenkiintoisempaa juotavaa. Joskus näitä pienten panimoiden tarjouksia eksyy pohjoisten kansojen ihmeteltäväksi, mutta tarjonta on toistaiseksi ollut lähinnä olutravintoloiden teemaviikkojen varassa. Enemmänkin italaisia mielellään näkisi. Tänään blogissa ruodittava Biffificio del Ducato L’Ultima Luna on hankittu ulkomailta. Kyseessä on 13 % Barley Wine, joka on kypsynyt ranskalaisissa viinitynnyreissä. Tämä erä on pantu vuonna 2009, joten jo hieman ikääntymeestä yksilöstä päästään nauttimaan. Kovalla itseluottamuksella parasta ennen -leimaus on lätkäisty peräti vuoteen 2050. Aivan niin pitkään en kuitenkaan malta odotella, joten pullo auki. 


L’Ultima Luna on tummaa, rubiininpunertavan meripihkaista sekä lähes vaahdottomana ja todella paksuna lasiin kaatuvaa kaatuvaa barley winea. Todella intensiivinen, porviinimäinen tuoksu valloittaa: siinä on valtavasti taatelia ja rusinaa sekä kukkeampaa aprikoosia. Myös tammitynnyrin puumaisuus erottuu vahvana. Suussa tämä on jyhkeän maltaista, eikä ollenkaan niin makeaa kuin tuoksusta voisi ajatella. Varsin jyväisen maltaan seurana on sherrymäisen kuivahedelmäistä alkoholia ja todella tummaa sokeria. Päättäväisen mausteista hiivaa sekoittuu kevyeen alkoholisuuteen, mikä tuo etäisesti mieleen rommin. Kevyttä maitohappoisuutta tässä myös on. Jos tummista kuivahedelmistä voisi puristaa mehua ja lisätä siihen vielä tilkan rommia ja portviiniä, voisi lopputulos olla jotakin tämän tapaista. Jälkimaku kuivuu hieman puumaiseksi, jolloin lähes kaakaomaisen rasvainen paahde nousee mielenkiintoisesti esille. Humalointi on mukana lopun tasapainottavana kuivuutena, eikä siihen tule muuten kiinnetettyä juuri huomiota. Poikkeaa siis tyyliä hallitsevista jenkkiversioista totaalisesti. Suutuntuma on todella paksu ja öljyisen rasvainen, eikä hiilihapoista ole tietoakaan. Ohraviiniä - todellakin! Varsin sopivaa juomaa talvisessa Suomessa siemailtavaksi. PISTEET: 40/50

Kotiolutta: mäskäimen mysteerit ja muita pohdintoja

Kuten kotiolutaiheisia postauksiani lukeneet ovat varmaan huomanneet, ovat mäskäämiseen liittyvät ongelmat aiheuttaneet jonkinlaista kitinää oikeastaan jokaisella panokerralla. Minulla on periaatteessa kaksikin kylmälaukusta rakennettua mäskäintä, joista suuremman ja eristykseltään paremman Igloo Marinerin suodatin on rakennettu kupariputkesta ja pienemmän/kehnommin eristetyn pesukoneen poistovesiletkun rosterisukasta. Molemmat ovat maailmalla yleisesti käytetyjä systeemejä. En kuitenkaan luottanut uudemman laatikkoni kuparisuodattimen perusrakenteeseen, enkä parin kokeilukerran jälkeen päässyt sillä haluamaani mäskäystehoon. Niinpä olen viime aikoina käyttnyt pelkästään vanhempaa laatikkoa, joka rosterisukan kanssa on toiminut joten kuten. Silläkin suodattaminen on ollut välillä tuskaisen hidasta ja ilmeisen epätasaista etenkin suuremmilla mallaserillä, sillä tehokkuus on ailahdellut turhan paljon.

Kuva 1. Igloon vanha suodatin
Palasin siis laadukkaamman Igloon ja kupariputkien pariin. Vanha putkisto (kuva 1.) yhdistyi hanaan laatikon toisessa päässä, minkä voisi kuvitella olevan suodatuksen tasaisuuden kannalta epäedullinen sijainti. Lisäksi kolme putkea yhdistyivät hanaan ruuvattuun x-yhteeseen tökkäämällä ne yhteen reikiin ilman varsinaisia liitimiä, mikä teki rakenteesta pelottavan heppoisen. Ei olisi ollenkaan mukavaa, jos joku putkista irtoaisi mäskiä sekoittaessa. Tätä ei koskaan tapahtunut, mutta aina sitä joutui epäilemään. Valurautainen x-yhde tuppasi tietysti myös ruostumaan happamassa mäskissä -> ei hyvä!



Kuva 2. Uusi suodatin
Niinpä muutin rakenteen kokonaan siirtämällä imupisteen keskelle laatikkoa (kuva 2.). Samalla sain lisättyä hieman suodatuspintaa. Yhteys hanaan hoituu nyt silikoniletkun pätkällä, joka pysyy varmasti paikallaan klemmarilla (ei paikallaan kuvassa). Puhdistettavia osia tuli lisää, mutta toivottavasti suodattuminen on nyt tasaisempaa. Tein pienen testin tiputtelemalla ph-testiliuosta vedellä täytettyyn laatikkoon ja seuraamalla värin kulkeutumista kohti putkistoa. Keskusta vetää tietysti hieman äärilaitoja voimakkaammin, mutta hitaasti laskemalla väri imeytyi putkiin varsin tasaisesti. Totuus tulee toki julki vasta mäskätessä, mutta luulisin systeemin toimivan nyt paremmin.


Isomman laatikon kanssa pystyn nostamaan satsin koon 15 litrasta yli 20:een. Looginen seuraus tästä on tietysti keittokapasiteetin vajaus. Minulla on kyllä 15 litraisen kattilan lisäksi 10 litrainen, mutta haluaisin ehdottomasti hoitaa kaiken yhdessä kattilassa. Joudun siis hommaamaan isomman kattilan ja tarvittavasti watteja suuremman vierremäärän kiehuttamiseen. Nykyinen 2,5 kw kaasuliesi on ollut juuri ja juuri tyydyttävä täyden kattilan kiehuttamiseen, mutta 25 litraa on sille varmasti liikaa. Tehokkaita kaasupolttimia saa kyllä suhteellisen edullisesti, mutta niitä ei saisi käyttää sisätiloissa. Useimmista kun puuttuu liekinvarmistin, ja toisaalta suuri hapenkulutus sekä hukkalämpö voivat olla ongelma keittiössä kokkailevalle. Sähkö tuntuu siksi turvallisemmalta ratkaisulta. Upotettavia sähkövastuksia on saatavilla, mutta sähkötöistä ei ole juuri kokemusta. Teräskattila, neste ja sähkö voivat olla hengenvaarallinen yhtälö kokemattomalle. Eikä minulla ole rakentamiseen tarvittavia välineitäkään. Valmiita sähkökattiloitakin on onneksi olemassa, joten sellaisen hankkiminen taitaa olla ainoa vaihtoehto. Olen päätymässä Brewfermin 27 litraiseen, hanalla ja analogisella termostaatilla varstettuun malliin, joka maksaa Lappo.fi:stä tilattuna ~190 €. Vastuksessa on tehoa kuitenkin vain 2 kw, mutta toisaalta hukkalämpöä ei synny eristetyssä kattilassa ulkoisen kaasupolttimen tapaan. Vähän silti epäilyttää tehon riittäminen kunnon "rolling boiliin" ja ilmeisesti porukalla on ollut myös ongelmia ko. mallin termostaatin kanssa. Mielelläni ottaisin tehokkaamman pelin, mutta en vain kerta kaikkiaan ole sellaista netistä löytänyt. Jos jollakin on tiedossa parempia ratkaisuja, niin ehdotuksia otetaan vastaan!

Reseptejä ja niiden aihioita on kertynyt muistivihkoon useampia. Inspiroivin oli hiljtattain juoksemani 45 min lenkki, jonka ainana sain mietittyä kaksi uutta reseptiä niin pitkälle, että kotona ei tarvinnut kuin kirjata ne ylös. Toivottavasti saisin vain tuon välinesäädön pian hoidettua, jotta pääsisin ideoitani toteuttamaan.

Panemisiin!

5.12.2012

Kerkom Winterkoninske


Belgialaista talviolutta Kerkomilta tarjoillaan Leskisellä isossa putelissa. Sopiva lämmike jaettavaksi 10 km pyöräilyn päälle: potkua on peräti 13 %. Tämä talviolut nauttii käsittääkseni suosiota myös synnyinseudullaan, joten odotukset ovat korkealla.
Hyvin tumman punaruskeaa ja synkän pitsisesti vaahtoavaa belgiolutta. Tuoksu on houkuttelevan tumma sekoitus madeiran kuivahedelmiä, käyneen hapokasta marjaisuutta, hieman kahvista paahdetta ja kermatoffeeta. Alkoholi hiipii taustalla, mutta se sopii tähän vahvaan talvenlämmittäjään. Makeaa, viinimäisen intensiivistä ja marjaisen alkoholista makua, lopussa toffeeta yrteillä(humlista?) ja paahtomaltaalla ryyditettynä. Ehkä parasta on kuitenkin selvästi kuivuvana viipyilevä, pähkinäinen paahteisuus, johon käyneiden marjojen ja karamellin makeus sulautuvat. Lähes täyteläistä, hieman sokerisen tahmaavaan tuhmaa tavaraa, joka sopi hetkeen loistavasti. PISTEET: 42/50
Published with Blogger-droid v2.0.9

4.12.2012

Nøgne Ø Sunturnbrew Bourbon Barrel


Ja vielä session lopuksi norjalaista savuohraviiniä peräti vuoden bourbontynnyrissä kypsytettynä versiona. Systembolagetista tämäkin on roudattu. Kovamaineisen oluen perusveriotakin olen onnistunut kiertämään, joten tästä erikoisversiosta minulla ei ole juuri ennakkoluuloja. 11 %, joten pikkupullosta riittää neljälle maistiaiset.

Tumman kuparinruskeaa, aavistuksen sameaa ja vaahtoamiseltaan minimaalista barley winea. Tuoksu on voimakkaasti pyökkisavuinen ja tervainen, muistuttaa paljon tervaleijonapastilleja. Hieman alkoholista  ja hapanta marjaisuuttakin on, selvästi myös brettan nahkaisuutta. Onkohan tässä kaikki aivan kunnossa? Bourbonin vaniljaa en tästä kyllä löydä hakeallakaan, tammea kylläkin. Viinimäistä, voimakkaasti brettaisen hapanta ja tervaisen savuista makua vailla barley winen maltaisuutta tai makeutta - hyvin erikoista siis. Ei tämä ole toisaalta pahaakaan varsinaisesti. Vähän kyllä silti epäilen kontaminaation tarkoituksellisuutta. Onko tämä pelkästään vuoden tynnyrikypsytyksen tulosta? Jälkimaku on hyvin kuiva ja tamminen, marjaisa ja savuinen. Runko on öljyinen ja lähes hapoton. Melko skitsofreninen paketti, joka kuitenkin pysyy yllättävästi kasassa näin pieninä määrinä maistettuna. Kokonainen 0,25 l. pullo olisi ainakin minulle liikaa. PISTEET: 33/50


Chimay Spéciale Cent Cinquante


Geuzen jälkeem maistelimme Systembolagetista tilaamani Chimayn 150-v. juhlaoluen - Speciale Cent Cinquanten. Korianterilla ja kardemummalla maustetussa oluessa on potkua pyöreäät 10 %, joten melko harteikkaasta tapauksesta lienee kyse.

Chimayn 150 vuotiasta taivalta juhlistaa trippelmäisen vaalea ja hieman samea, belgimäisen kuohkeasti vaahtoava olut. Tuoksussa saippuainen korianteri ja kardemumma ovat turhankin dominoivasti esillä. Appesliini kuorta tässä voisi myös olla, mutta tämän sorttinen hedelmäisyys voinee tulla myös hiivasta. Jonkinlainen maltaan perusvirekin löytyy tustalta varsinkin oluen lämmetessä, mutta tuoksuupa siellä ehta etanolikin. Ensituntuma ei oikein vakuuta. Maku alkaa hedelmämehuisena ja hieman sokerisena, mihin mausteisuus tuo oman kitkerän saippuaisen fiiliksensä. Mausteisuus ei kuitenkaan sovi yhteen kohtalaisen vallitsevan humaloinnin kanssa. Maltaisuus on hyvin kevyttä, mutta hiivaisuus tuo onneksi hieman hapokasta ryhtiä. Alkoholi kuitenkin haraa jälkimaussa vastaan, eikä jyrkkä mausteisuus ainakaan auta asiaa yhtään. Kuohkea suutuntuma voisi muuten olla varsin miellyttäväkin, mutta nyt en saa tästä irti mitään muuta kuin tyrkyimmät ominaisuudet. Väistämätön pettymys, tasapainosta ei ole tietoakaan. PISTEET: 31/50

3 Fonteinen Armand'4 Oude Geuze Winter


Kaveri väitteli itsensä onnistuneesti kohti tohtorin hattua jokunen aika sitten. Lahjaksi tälle juomisistaan laatututietoiselle akateemikolle hommasimme myös kurkunkostuketta ja olutaiheista kirjallisuutta. Kutsu kävikin yhtä lahjapulloista jakamaan. 3 Fonteineinen lambiceihin pohjautuvasta, Armand Debelderin sekoittamasta ja pullottamasta talvi-geuzesta ei voi kai kieltäytyä?

Geuze kaatuu lasiin yllättävän voimakkaasti vaahtoavana ja väriltään vaalean meripihkaisena. Kerrassaan upea ja monisyinen tuoksu sisältää hillottuja karviaismarjoja, punaherukoita, jyväistä maltaisuutta, tiukkaa hevosenhikeä ja kuivaa puuta. Sama hurmaava, hieman tupakanlehteä muistuttava maanläheisyys löytyy tästä kuten 3 Fonteinen normaalista Oude Geuzesta. Monesta guezesta poiketen huomio kiinnittyy selvästi makeaan, todellakin hillomaiseen tai ylikypsään marjan aromiin, jopa karamelliseen vivahteeseen. Hienostuneen kuiva, miellyttävän pehmeästi hapan maku puskee satulanahkaa tiivystyvästi kohti todella pitkää jälkimakua, johon nousee suuta kostuttavan greippistä hapokkuutta ja jopa hieman pippurisen hiivaisia vivahdetta. Ehkä siellä on myös aivan kevyt katkeron nipistys. Perusmaltaan kuiva jyväisys seuraa hienosti mukava alusta loppuun. Aivan kuin tässä olisi lisäksi aavistus jotakin tummaa karamellimallasta, sillä voin melkein vannoa sellaista havaitsevani sekä tuokussa että maussa... Suutuntuma tuntui alkuun hieman ohkaiselta, mutta ei se sitä lopulta ole. Hiilihappoa on mukana yllättävänkin kuohkeasti tähän tyyliin, joka saattaa hieman keventää vaikutelmaa. Hienovaraista, monimuotoisen tasapainoista herkkujuomaa joka tapauksessa. Ei tämä versio ehkä kuitenkaan silti pääse aivan 3 Fonteinen Oude Geuzen rinnalle, joka teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen rikkaudessaan ollen pisteyttämieni oluiden jaetulla ykköstilalla. PISTEET: 42/50

Thornbridge Halcyon


Thornbrige on ainakin omissa papereissani noussut brittipanimoiden ehdottomaan eliittiin. Tinkimättömän moderni ote ja huippuunsa hiotulta vaikuttavat reseptit antavat aina odottaa paljon tältä Derbyshiren panimolta. Halcyon tupsahti pitkän odottelun jälkeen Alkon hyllyille jo aikoja sitten, mutta sopiva maisteluhetki odotutti itseään talven ensimmäisille paukkupakkasille. Hedelmäinen IPA on juui oikea tapa pakoilla Pyykösjärven kalseiden rantaryteköiden todellisuutta.

Halcyon vaahtoaa komean pilvimäistä höttöä ison tulppaanilasin täyteen. Itse olut on hyvin vaaleaa, vain hieman oranssiin vivahtavaa. Muikea tuoksu nostaa hymyn huulille. Siitä löytyy todella runsaasti mehumaisen aromikasta humalaa, joka muistuttaa ehkä eniten passionhedelmää ja ananasta. Pientä kukkeutta ja kevyttä viinirypäleen marjaista aromiakin tässä on, selvemmin mäntyä ja yrttistä vehreyttä. Hieman keksisen karamellinen maltaisuus ei huku humalamereen, vaan kulkee mukavasti rinnalla. Makeutta on maltaisessa muodossa kohtuullisesti ja liialta karamellilta vältytään. Loppu nappaa kuivuvan katkerana kitalakeen ja näissä humalaisissa tunnelmissa kyllä viipyilee mielellään. Aromikkaan keksinen maltaan maku (Maris Otteria?) säilyy nautittavasti jälkimakuunkin. Suutuntumasta huokuvat voimakkaasta humaloinnista huolimatta maltainen pehmeys ja pyöreys, jota kuohkea ja tuoreen oloinen koostumus vielä vahvistavat. Viimeisteltyä, petollisen liukasta laatua ja kokonaisuutena siis kerrassaan mainio IPA. PISTEET: 41/50