Westbrook Lichtenhainer Weisse

Useampia vuosia antaumuksella oluita harrastaneelle tulee varsin harvoin vastaan kokeilemattomia oluttyylejä, mutta tänään sellaista on tarjolla. Lichtenhainer on osa saksalaista happamien oluiden perinnettä ehkä laajemmin tunnetun Berliner Weissen tapaan. 1800-luvun lopulla suosionsa huipulla Lichtenhaineria pantiin laajalti Thüringenin osavaltiossa, mutta ydinaluita olivat Lichtenhainin kaltaiset kylät Weimarin ja Jenan ympäristössä. Lichtenhainer osoittautuu tekemäni tutkimustyön  perusteella historiallisestikin hieman sekalaiseksi porukaksi pääkäymisen jälkeen mikrobeilla (erityisesti maitohappobakteerit) infektoituja hapanoluita, joita kuitenkin yhdistää pyökkisavustetun ohramaltaan käyttö. Alun alkaen Lichtenhainer koostui pelkästään ohrasta, mutta myöhemmin vehnän käyttö yleistyi. Tänään maisteltava uusiotulkinta tulee kuitenkin rapakon takaa Etelä-Carolinan Mt. Pleasantista, jossa Westbrook Brewing on lähtenyt rohkeasti historiallita olutta replikoimaan. Jenkkiversiossa on käytetty vehnää ja 40 % pyökkisavustettua ohraa. RB väittää vahvuudeksi 5 %, mutta pullossa seisoo 4,2 %. Mikäli maistaa haluaa, lienee tämänkin version suhteen kätevin kääntää katseensa vaikkapa Saksaan.

Samean oljenkeltainen olut vaahtoa todella villisti kapeassa vehnälasissa, joten täyden annoksen kaataminen vaatii kärsivällisyyttä. Vaahto kuitenkin katoaa lopulta lähes kokonaan, jonka jälkeen olut muistuttaa ulkonäöltään suodattamatonta omenamehua. Nenä paljastaa välittömästi, että nyt on lasissa jotain täysin uutta. Tuoksu on kerrassaan erikoinen sekoitus voimakasta, lihaisan pekonimaista savuisuutta, kirpeää maitohappoa ja pippurista mausteisuutta. Normivehnän hedelmäisyys väistyy taka-alalle, mutta pientä viinikumikarkkien makeutta kuitenkin erottuu. Erikoisuuden lisäksi hämmästyttää yhdistelmän voima, joka on aika huima vain 4,2 % vahvaan olueen. Maku on alkuun happamia vehniä ennenkin maistaneelle tutumpi: maitohappoisen kirpeä ja hyvin kuivan vehnäinen, mutta melko voimakkaana jatkuva savuisuus tuo silti Lichtenhaineriin oman vahvan leimansa. Jälkimaku sen sijaan yllättää käsittämättömän todentuntoisella ja voimakkaalla saksanpähkinäefektillä, johon sekoittuu pippurista mausteisuutta, hienostunutta tervaskannon savua ja fenolista hedelmää. Lieneekö tuo pähkinä savumaltaiden vaiko mikrobien aiheuttamaa? Erittäin miellyttävää ja pehmeää se joka tapauksessa on. Mineraaleja lienee myös lisätty, sillä hieman suolaiselta tämä maistuu. Suutuntuma on pirteän maitohappoinen sekä hyvin kuivana ja hieman kuohuvan hiilihappoisena erittäin raikas raskaiden jouluruokien jälkeen. Makumaailma vie mielikuvissa vielä hieman vilpoisille kevään kalaretkille, joiden nuotiolla hiillostettua tai tikun nokassa hienostuneen savuiseksi paistettua saalista nauttiessa Lichtenhainer voisi olla lähes oragastisen kokemus. Kaukana tästä ei ollan nytkään, sen verran tasapainoisen monisyinen vehnäolut tämä on. Pakko kaiketi hankkia lisää, vaikka se nihkeän lainsäädäntömme vuoksi saattaa johtaa rikoksen tielle. PISTEET: 42/50

Katkeraa kuusijuhlaa - Epic Imperial IPA

Hiivahommia toivottaa lukijoilleen katkeransuloista kuusijuhlaa! Pitkien pyhien tunnelmiin auttaa toivottavasi laskeutumaan Ison Suolajärven rantamilla Utahissa pantu Imperial Ipa. Pullo on hommattu Saksasta, joten saatavuus kotimaassa voi olla hyvin satunnaista. Epicin IIPA:n resepti vaihtelee erien välillä ilmeisesti reilustikin, tässä RB:n mukaan tuoreimmassa erässä (#18) potkua on passelisti 8,4 %. Humaloinnista pitäisi ptuotekuvauksen mukaan löytyä mäntyisen sitruksista ihanuutta luoteisrannikon tyyliin, eli juuri sitä, mistä en koskaan taida saada tarpeekseni. Flunssan vihdoin salliessa vakavamielisemmän oluenjuonnin en malta odottaa tämän korkkaamista enää hetkeäkään!

Pullo taisi repussa päästä vähän hölskymään, sillä sen verran hiivaisena tämä kellanoranssi IIPA lasiin kaattuu. Vaahto on erittäin pienikuplaista ja tarttuvan pitsistä, joten ohuehko kerros kestää hienosti lasillisen loppuun. Tuoksussa on reilusti sitä luvattua sitrushedelmää, mutta makeammat mango ja persikka sekä siitepöly ovat ehkä aavistuksen niskan päällä. Havuisuutta on vain nimeksi. Maltaan tukevuuden voi helposti ennakoida jo tuoksun perusteella, sillä karamellista keksitaikinaa puskee humalien takaa. Raisusta käsittelystä johtuen kevyttä hiivaisuuttakin on havaittavissa, mutta sen voi huoletta laittaa meikäläisen piikkiin. Humalointi pääsee kuitenkin upeasti oikeuksiinsa heti ensimmäisellä siemaisulla. Upean puhtaana ja massiivisena kautta linjan vyöryvää, pihkaisen greippistä ja hieman mineraalisena purevaa katkeroa ei karamellisen tuhti mallasrunkokaan pysty peittämään. Jälkimaun nipistely ei tunnu laantuvan sitten millään ja tunnelma suussa äityy lasin loppupuolella kerrassaan riemukkaaksi. Tässähän ollaan selvästi "humalassa". Ehdottomasti vakuuttavimpia katkerosuorituksia pitkään aikaan. Maltainen kuohkeus ja voimakas katkeruus ovat jotakuinkin täydellisesti löytäneet toisensa tässä oluessa, mikä luo perustan loistavalle juotavuudelle. Juuri tällaista IIPA:n pitää olla! PISTEET: 43/50

Dogfish Head 60 Minute IPA

IPA-huuma sen kun vain jatkuu, vaikka ulkona paukkuu pakkanen! Sam Calagionen luotsaaman kulttipanimon oluiden liikkuvuus lienee Suomessa käytännössä lähes olematonta, enkä minäkään näihin Delawaren oluisiin ole koskaan päässyt tutustumaan. Mieli on kyllä tehnyt, onhan Dogfish Head jenkkien craft-panimoista ehdottomasti niitä maineikkaimpia. Panimo tunnetaan sloganinsa "off-centered ales for off-centered people" mukaisesti tinkimättömän kokeellisista, usein ympäri maailmaa roudatuista erikoisraaka-aineista erikoisin menetelmin keitetyistä oluistaan. Karismaattinen nokkamies Calagione lienee nykyään yksi olutmaailman tunnetuimpia hahmoja, onhan mies heilunut mm. tv-tähtenä Dogfish Headista kertovassa Brew Masters-sarjassa ja räppiartistinakin. Panimon huima menestys (mm. USA:n nopeiten kasvanut pienpanimo jossakin vaiheessa) suitsi kirjallisuutta opiskelleen Calagionen myös kirjoituspuuhiin, jonka tuloksena oli eräänlainen yksityisyrittäjäksi mielivän yleisopas "Brewing Up a Business", jota itsekin parhaillani lueskelen.

Kun mahdollisuus saada Nick & Pete's IPA:n vastineeksi jokusia olutpulloja Amerikoista Suomeen lentävän Nickin vaimon välityksellä realisoitui, tuli Dogfish Head tietysti ajankohtaisena heti mieleeni. Panimon tunnetuimpia tuotteita ovat jatkuvan humlaloinnin menetelmällä valmistetut "minuutti-IPA:t", joita valmistetaan 60, 75, 90 ja 120 minuutin versioina. Minuuttimäärä siis indikoi keiton aikana tauotta jatkuvan humala-annostelun kestoa ja siten intesiivisyyttä, mutta jokainen on myös mallaspohjaltaan oma reseptinsä. 60 ja 90 minuutin versiota pääsen sitten testaamaan, aloittaen tietysti kevyemmästä (6 %) 60 Minute IPA:sta. Humalina tässä versiossa Warrior, Amarillon ja "Mystery Hop X".

60 Minute IPA on kirkas ja väriltään raikkaan oranssi IPA. Hyvin hienojakoista ja pitsisenä kestävää vaahtoa muodostuu kohtuudella. Tuoksu on aromaattisen sitruksinen ja mäntyisen humaloitu ja siinä erottuu myös hieman parfyymisen kukkaisia aromeja, ehkä mansikkaakin. Ensivaikutelma on kuitenkin yllättävän hillitty, sillä kuvittelin tämän olevan lähempänä mallia "halolla päähän". Kuiva, hieman paahtoleipäinen ja kevyellä karamellisuudella silattu maltaisuus tulee mukavasti läpi humaloinnin takaa. Maku on kuiva ja maltaan maku on todella puhdas. Jatkuvan humaloinnin  tuoma katkeruus alkaa varsin pyöreänä, mutta tiivistyy lopussa hienosti hieman pihkaisenä viipyileväksi. Tasapainoista ja sulavan viimeisteltyä, mutta ehkä vähän särmätöntä. Tuntuu ehkä enemmän APA:lta kuin IPA:lta, siihen suuntaan viitaisi myös IPA:n alarajoilla heiluva vitamiinipitoisuus. Ei tästä voi kuitenkaan olla pitämättä, sillä jenkkihumalan ja maltaan liitto on niin pirullisen suunmyötäinen. Tuoreen kuohkea suutuntuma vielä korostaa tätä vaikutelmaa. On helppo uskoa, että tässä on panimon myydyin tuote. Aloitteleva olutdiggarikin pääsee luultavasti helposti  60 Minute IPA:n makuun. Tässä olisi varmasti myös melko ideaalinen kaveri mausteisten ruokien kanssa tai saunan jälkeen nautittavaksi. PISTEET: 39/50 

Kotiolutta pöntössä: Predatory Brewing Dick & Creep's IPA

Kuva 1. THL:n propaganda-aineistoa tulevasta kampanjasta "Mäskissä asuu pelsepuupi".

Jatkoin eilen IPA-reseptini hinkkaamista. Nick & Pete's IPA sai tilaajiltaan varauksetonta kiitosta ja maistuihan tuo itsellenikin, joten samalle pohjalle pienin muutoksin oli hyvä rakentaa. Nimettäköön uusi veriso sitten vaikka Dick & Creep's IPA:ksi, ehkä se kuvaa panimomestarin mielenlaatua tai laaduttomuutta jotenkin. Kaipailin reseptiin aavistuksen lisää maltaisuutta ja lopulta myös sitä kevyttä karamellin tuntua, jonka ruuvasin minimiin Nick & Pete's IPA:ssa. Siispä nostin mäskäyslämpöjä ja kasvatin kevyellä kädellä myös karamellimaltaan osuutta mallaspotista. Käytin keskitumman karkkimaltaan lisäksi myös vaaleaa CaraHell-mallasta, jotta lopputuloksesta tulisi hieman vaaleampi. Pudotin myös pari pinnaa ominaispainosta saadakseni vitamiinit lähemmäs seitsemää kuin kahdeksaa prosenttia. Humaloinnissa lajikkeet (Columbus, Centennial, Amarillo ja Simcoe) ja ajoitukset pysyivät samoina: FWH + 60 min + 20 min + 2 min ja tietysti vielä tuleva kuivahumalointi. Pieniä muutoksia tein lajikkeiden järjestykseen ja painotuksiin, sillä halusin hieman korostaa mäntyisen Columbuksen roolia. Karkkilisäyksen vuoksi pyöristelin grammoja varalta ylöspäin. Rapiat 84,4 IBU:a pitäisi nyt löytyä edellisen ~77,1 sijasta. Koko reseptin skaalasin 20 litraan, sillä käytössä oli nyt isompi mäskäin uusine suodattimineen. White Labs California Ale toimi viimeksi niin hyvin, että mitään syytä hiivan vaihtoon ei ollut.

Kuvat 2. & 3. Vasemmalla vierteen lasku ja FWH käynnissä. Oikealla ylinnä kuumavesisäiliö, josta huuhteluvesi valuu mäskäimeen ja vierre alla odottavaan kattilaan. Käymispönttö odottelee pöydän alla, kuten näköjään myös panohommissa aina tarpeellinen muovipussi.

Kuva 4. Keittokattilat raataa

Pieni kutina oli kyllä mahan pohjassa tuon mäskäimen suhteen. Turhaa kuitenkin jännitin, sillä mäskäys ja huuhtelu sujuivat mallikkaasti. Igloo kaipaa tosin lisäeristystä, mutta itse suodatin vaikutti toimivalta. Vierre kirkastui nopeasti ja putket pysyivät auki. Nyt virtausnopeutta pysyi jopa säätämään ilman tukkeutumisia, mikä ei todellakaan ollut itsestäänselvyys rosterisukan kanssa. Vierrettä piti pakosta kerätä kahteen kattilaan, mutta en siltikään saanut aivan tarpeeksi talteen. Tämäkin ongelma on onneksi kohta historiaa, sillä uusi 31,5 l kattila on jo matkalla kohti Oulua. Aiemmista horinoistani huolimatta päätin pysyä kaasulämmityksessä ja tilasinkin peräti 9,2 kW polttimen kun löytyi sisätiloihin soveltuva malli. Siinä riittääkin sitten potkua vaikka kasvattaa kapasiteettia tulevaisuudessa. Kattilaan täytyy vielä raksata hana ja suodatin, sekä asentaa tilaamani lämpömittari. Joku matala ja tukeva pöytä kattilalle pitänee myös rakentaa, sillä tuon kokoluokan murkulaa ei täytenä nostele mielellään kovin korkealle. Ja ehkä sen poltinkin on parempi sijoittaa lähemmäs lattiaa, lämpösuojatulle alustalle toki. Mäskäyksen aikana tein huvikseni alkeellisen "sparge armin" silvotusta ja toisesta päästään tukitusta silikoniletkun pätkästä. Eihän siitä ilman asianomaisia kannen läpivientejä ja kiinnikeitä ollut oikein mitään iloa, mutta periaatteessa kanteen kiinnitettynä tuollainenkin viritys riittäisi melko hyvin. Pientä näpertelyä siis riittää, mikä on helpottava ajatus kuusijuhlan painaessa päälle. Eiköhän uusi kattila pääse vielä tämän vuoden puolella testiin.

Panemisiin!

Kuva 5. Sparge arm vaatii selvästi vielä kehitystyötä.

Birrificio del Ducato L’Ultima Luna

Italia on vahvistanut vuosien saatossa mainettaan olutkansan keskuudessa. Arvonnousun takavaavat laadukkaat pienpanimot, jotka tarjoavat isojen jättien "bulkki-Peroneja" mielenkiintoisempaa juotavaa. Joskus näitä pienten panimoiden tarjouksia eksyy pohjoisten kansojen ihmeteltäväksi, mutta tarjonta on toistaiseksi ollut lähinnä olutravintoloiden teemaviikkojen varassa. Enemmänkin italaisia mielellään näkisi. Tänään blogissa ruodittava Biffificio del Ducato L’Ultima Luna on hankittu ulkomailta. Kyseessä on 13 % Barley Wine, joka on kypsynyt ranskalaisissa viinitynnyreissä. Tämä erä on pantu vuonna 2009, joten jo hieman ikääntymeestä yksilöstä päästään nauttimaan. Kovalla itseluottamuksella parasta ennen -leimaus on lätkäisty peräti vuoteen 2050. Aivan niin pitkään en kuitenkaan malta odotella, joten pullo auki. 


L’Ultima Luna on tummaa, rubiininpunertavan meripihkaista sekä lähes vaahdottomana ja todella paksuna lasiin kaatuvaa kaatuvaa barley winea. Todella intensiivinen, porviinimäinen tuoksu valloittaa: siinä on valtavasti taatelia ja rusinaa sekä kukkeampaa aprikoosia. Myös tammitynnyrin puumaisuus erottuu vahvana. Suussa tämä on jyhkeän maltaista, eikä ollenkaan niin makeaa kuin tuoksusta voisi ajatella. Varsin jyväisen maltaan seurana on sherrymäisen kuivahedelmäistä alkoholia ja todella tummaa sokeria. Päättäväisen mausteista hiivaa sekoittuu kevyeen alkoholisuuteen, mikä tuo etäisesti mieleen rommin. Kevyttä maitohappoisuutta tässä myös on. Jos tummista kuivahedelmistä voisi puristaa mehua ja lisätä siihen vielä tilkan rommia ja portviiniä, voisi lopputulos olla jotakin tämän tapaista. Jälkimaku kuivuu hieman puumaiseksi, jolloin lähes kaakaomaisen rasvainen paahde nousee mielenkiintoisesti esille. Humalointi on mukana lopun tasapainottavana kuivuutena, eikä siihen tule muuten kiinnetettyä juuri huomiota. Poikkeaa siis tyyliä hallitsevista jenkkiversioista totaalisesti. Suutuntuma on todella paksu ja öljyisen rasvainen, eikä hiilihapoista ole tietoakaan. Ohraviiniä - todellakin! Varsin sopivaa juomaa talvisessa Suomessa siemailtavaksi. PISTEET: 40/50

Kotiolutta: mäskäimen mysteerit ja muita pohdintoja

Kuten kotiolutaiheisia postauksiani lukeneet ovat varmaan huomanneet, ovat mäskäämiseen liittyvät ongelmat aiheuttaneet jonkinlaista kitinää oikeastaan jokaisella panokerralla. Minulla on periaatteessa kaksikin kylmälaukusta rakennettua mäskäintä, joista suuremman ja eristykseltään paremman Igloo Marinerin suodatin on rakennettu kupariputkesta ja pienemmän/kehnommin eristetyn pesukoneen poistovesiletkun rosterisukasta. Molemmat ovat maailmalla yleisesti käytetyjä systeemejä. En kuitenkaan luottanut uudemman laatikkoni kuparisuodattimen perusrakenteeseen, enkä parin kokeilukerran jälkeen päässyt sillä haluamaani mäskäystehoon. Niinpä olen viime aikoina käyttnyt pelkästään vanhempaa laatikkoa, joka rosterisukan kanssa on toiminut joten kuten. Silläkin suodattaminen on ollut välillä tuskaisen hidasta ja ilmeisen epätasaista etenkin suuremmilla mallaserillä, sillä tehokkuus on ailahdellut turhan paljon.

Kuva 1. Igloon vanha suodatin

Palasin siis laadukkaamman Igloon ja kupariputkien pariin. Vanha putkisto (kuva 1.) yhdistyi hanaan laatikon toisessa päässä, minkä voisi kuvitella olevan suodatuksen tasaisuuden kannalta epäedullinen sijainti. Lisäksi kolme putkea yhdistyivät hanaan ruuvattuun x-yhteeseen tökkäämällä ne yhteen reikiin ilman varsinaisia liitimiä, mikä teki rakenteesta pelottavan heppoisen. Ei olisi ollenkaan mukavaa, jos joku putkista irtoaisi mäskiä sekoittaessa. Tätä ei koskaan tapahtunut, mutta aina sitä joutui epäilemään. Valurautainen x-yhde tuppasi tietysti myös ruostumaan happamassa mäskissä -> ei hyvä!

Kuva 2. Uusi suodatin

Niinpä muutin rakenteen kokonaan siirtämällä imupisteen keskelle laatikkoa (kuva 2.). Samalla sain lisättyä hieman suodatuspintaa. Yhteys hanaan hoituu nyt silikoniletkun pätkällä, joka pysyy varmasti paikallaan klemmarilla (ei paikallaan kuvassa). Puhdistettavia osia tuli lisää, mutta toivottavasti suodattuminen on nyt tasaisempaa. Tein pienen testin tiputtelemalla ph-testiliuosta vedellä täytettyyn laatikkoon ja seuraamalla värin kulkeutumista kohti putkistoa. Keskusta vetää tietysti hieman äärilaitoja voimakkaammin, mutta hitaasti laskemalla väri imeytyi putkiin varsin tasaisesti. Totuus tulee toki julki vasta mäskätessä, mutta luulisin systeemin toimivan nyt paremmin.


Isomman laatikon kanssa pystyn nostamaan satsin koon 15 litrasta yli 20:een. Looginen seuraus tästä on tietysti keittokapasiteetin vajaus. Minulla on kyllä 15 litraisen kattilan lisäksi 10 litrainen, mutta haluaisin ehdottomasti hoitaa kaiken yhdessä kattilassa. Joudun siis hommaamaan isomman kattilan ja tarvittavasti watteja suuremman vierremäärän kiehuttamiseen. Nykyinen 2,5 kw kaasuliesi on ollut juuri ja juuri tyydyttävä täyden kattilan kiehuttamiseen, mutta 25 litraa on sille varmasti liikaa. Tehokkaita kaasupolttimia saa kyllä suhteellisen edullisesti, mutta niitä ei saisi käyttää sisätiloissa. Useimmista kun puuttuu liekinvarmistin, ja toisaalta suuri hapenkulutus sekä hukkalämpö voivat olla ongelma keittiössä kokkailevalle. Sähkö tuntuu siksi turvallisemmalta ratkaisulta. Upotettavia sähkövastuksia on saatavilla, mutta sähkötöistä ei ole juuri kokemusta. Teräskattila, neste ja sähkö voivat olla hengenvaarallinen yhtälö kokemattomalle. Eikä minulla ole rakentamiseen tarvittavia välineitäkään. Valmiita sähkökattiloitakin on onneksi olemassa, joten sellaisen hankkiminen taitaa olla ainoa vaihtoehto. Olen päätymässä Brewfermin 27 litraiseen, hanalla ja analogisella termostaatilla varstettuun malliin, joka maksaa Lappo.fi:stä tilattuna ~190 €. Vastuksessa on tehoa kuitenkin vain 2 kw, mutta toisaalta hukkalämpöä ei synny eristetyssä kattilassa ulkoisen kaasupolttimen tapaan. Vähän silti epäilyttää tehon riittäminen kunnon "rolling boiliin" ja ilmeisesti porukalla on ollut myös ongelmia ko. mallin termostaatin kanssa. Mielelläni ottaisin tehokkaamman pelin, mutta en vain kerta kaikkiaan ole sellaista netistä löytänyt. Jos jollakin on tiedossa parempia ratkaisuja, niin ehdotuksia otetaan vastaan!

Reseptejä ja niiden aihioita on kertynyt muistivihkoon useampia. Inspiroivin oli hiljtattain juoksemani 45 min lenkki, jonka ainana sain mietittyä kaksi uutta reseptiä niin pitkälle, että kotona ei tarvinnut kuin kirjata ne ylös. Toivottavasti saisin vain tuon välinesäädön pian hoidettua, jotta pääsisin ideoitani toteuttamaan.

Panemisiin!

Kerkom Winterkoninske

Belgialaista talviolutta Kerkomilta tarjoillaan Leskisellä isossa putelissa. Sopiva lämmike jaettavaksi 10 km pyöräilyn päälle: potkua on peräti 13 %. Tämä talviolut nauttii käsittääkseni suosiota myös synnyinseudullaan, joten odotukset ovat korkealla.
Hyvin tumman punaruskeaa ja synkän pitsisesti vaahtoavaa belgiolutta. Tuoksu on houkuttelevan tumma sekoitus madeiran kuivahedelmiä, käyneen hapokasta marjaisuutta, hieman kahvista paahdetta ja kermatoffeeta. Alkoholi hiipii taustalla, mutta se sopii tähän vahvaan talvenlämmittäjään. Makeaa, viinimäisen intensiivistä ja marjaisen alkoholista makua, lopussa toffeeta yrteillä(humlista?) ja paahtomaltaalla ryyditettynä. Ehkä parasta on kuitenkin selvästi kuivuvana viipyilevä, pähkinäinen paahteisuus, johon käyneiden marjojen ja karamellin makeus sulautuvat. Lähes täyteläistä, hieman sokerisen tahmaavaan tuhmaa tavaraa, joka sopi hetkeen loistavasti. PISTEET: 42/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

Nøgne Ø Sunturnbrew Bourbon Barrel

Ja vielä session lopuksi norjalaista savuohraviiniä peräti vuoden bourbontynnyrissä kypsytettynä versiona. Systembolagetista tämäkin on roudattu. Kovamaineisen oluen perusveriotakin olen onnistunut kiertämään, joten tästä erikoisversiosta minulla ei ole juuri ennakkoluuloja. 11 %, joten pikkupullosta riittää neljälle maistiaiset.

Tumman kuparinruskeaa, aavistuksen sameaa ja vaahtoamiseltaan minimaalista barley winea. Tuoksu on voimakkaasti pyökkisavuinen ja tervainen, muistuttaa paljon tervaleijonapastilleja. Hieman alkoholista  ja hapanta marjaisuuttakin on, selvästi myös brettan nahkaisuutta. Onkohan tässä kaikki aivan kunnossa? Bourbonin vaniljaa en tästä kyllä löydä hakeallakaan, tammea kylläkin. Viinimäistä, voimakkaasti brettaisen hapanta ja tervaisen savuista makua vailla barley winen maltaisuutta tai makeutta - hyvin erikoista siis. Ei tämä ole toisaalta pahaakaan varsinaisesti. Vähän kyllä silti epäilen kontaminaation tarkoituksellisuutta. Onko tämä pelkästään vuoden tynnyrikypsytyksen tulosta? Jälkimaku on hyvin kuiva ja tamminen, marjaisa ja savuinen. Runko on öljyinen ja lähes hapoton. Melko skitsofreninen paketti, joka kuitenkin pysyy yllättävästi kasassa näin pieninä määrinä maistettuna. Kokonainen 0,25 l. pullo olisi ainakin minulle liikaa. PISTEET: 33/50

Chimay Spéciale Cent Cinquante

Geuzen jälkeem maistelimme Systembolagetista tilaamani Chimayn 150-v. juhlaoluen - Speciale Cent Cinquanten. Korianterilla ja kardemummalla maustetussa oluessa on potkua pyöreäät 10 %, joten melko harteikkaasta tapauksesta lienee kyse.

Chimayn 150 vuotiasta taivalta juhlistaa trippelmäisen vaalea ja hieman samea, belgimäisen kuohkeasti vaahtoava olut. Tuoksussa saippuainen korianteri ja kardemumma ovat turhankin dominoivasti esillä. Appesliini kuorta tässä voisi myös olla, mutta tämän sorttinen hedelmäisyys voinee tulla myös hiivasta. Jonkinlainen maltaan perusvirekin löytyy tustalta varsinkin oluen lämmetessä, mutta tuoksuupa siellä ehta etanolikin. Ensituntuma ei oikein vakuuta. Maku alkaa hedelmämehuisena ja hieman sokerisena, mihin mausteisuus tuo oman kitkerän saippuaisen fiiliksensä. Mausteisuus ei kuitenkaan sovi yhteen kohtalaisen vallitsevan humaloinnin kanssa. Maltaisuus on hyvin kevyttä, mutta hiivaisuus tuo onneksi hieman hapokasta ryhtiä. Alkoholi kuitenkin haraa jälkimaussa vastaan, eikä jyrkkä mausteisuus ainakaan auta asiaa yhtään. Kuohkea suutuntuma voisi muuten olla varsin miellyttäväkin, mutta nyt en saa tästä irti mitään muuta kuin tyrkyimmät ominaisuudet. Väistämätön pettymys, tasapainosta ei ole tietoakaan. PISTEET: 31/50

3 Fonteinen Armand'4 Oude Geuze Winter

Kaveri väitteli itsensä onnistuneesti kohti tohtorin hattua jokunen aika sitten. Lahjaksi tälle juomisistaan laatututietoiselle akateemikolle hommasimme myös kurkunkostuketta ja olutaiheista kirjallisuutta. Kutsu kävikin yhtä lahjapulloista jakamaan. 3 Fonteineinen lambiceihin pohjautuvasta, Armand Debelderin sekoittamasta ja pullottamasta talvi-geuzesta ei voi kai kieltäytyä?

Geuze kaatuu lasiin yllättävän voimakkaasti vaahtoavana ja väriltään vaalean meripihkaisena. Kerrassaan upea ja monisyinen tuoksu sisältää hillottuja karviaismarjoja, punaherukoita, jyväistä maltaisuutta, tiukkaa hevosenhikeä ja kuivaa puuta. Sama hurmaava, hieman tupakanlehteä muistuttava maanläheisyys löytyy tästä kuten 3 Fonteinen normaalista Oude Geuzesta. Monesta guezesta poiketen huomio kiinnittyy selvästi makeaan, todellakin hillomaiseen tai ylikypsään marjan aromiin, jopa karamelliseen vivahteeseen. Hienostuneen kuiva, miellyttävän pehmeästi hapan maku puskee satulanahkaa tiivystyvästi kohti todella pitkää jälkimakua, johon nousee suuta kostuttavan greippistä hapokkuutta ja jopa hieman pippurisen hiivaisia vivahdetta. Ehkä siellä on myös aivan kevyt katkeron nipistys. Perusmaltaan kuiva jyväisys seuraa hienosti mukava alusta loppuun. Aivan kuin tässä olisi lisäksi aavistus jotakin tummaa karamellimallasta, sillä voin melkein vannoa sellaista havaitsevani sekä tuokussa että maussa... Suutuntuma tuntui alkuun hieman ohkaiselta, mutta ei se sitä lopulta ole. Hiilihappoa on mukana yllättävänkin kuohkeasti tähän tyyliin, joka saattaa hieman keventää vaikutelmaa. Hienovaraista, monimuotoisen tasapainoista herkkujuomaa joka tapauksessa. Ei tämä versio ehkä kuitenkaan silti pääse aivan 3 Fonteinen Oude Geuzen rinnalle, joka teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen rikkaudessaan ollen pisteyttämieni oluiden jaetulla ykköstilalla. PISTEET: 42/50

Thornbridge Halcyon

Thornbrige on ainakin omissa papereissani noussut brittipanimoiden ehdottomaan eliittiin. Tinkimättömän moderni ote ja huippuunsa hiotulta vaikuttavat reseptit antavat aina odottaa paljon tältä Derbyshiren panimolta. Halcyon tupsahti pitkän odottelun jälkeen Alkon hyllyille jo aikoja sitten, mutta sopiva maisteluhetki odotutti itseään talven ensimmäisille paukkupakkasille. Hedelmäinen IPA on juui oikea tapa pakoilla Pyykösjärven kalseiden rantaryteköiden todellisuutta.

Halcyon vaahtoaa komean pilvimäistä höttöä ison tulppaanilasin täyteen. Itse olut on hyvin vaaleaa, vain hieman oranssiin vivahtavaa. Muikea tuoksu nostaa hymyn huulille. Siitä löytyy todella runsaasti mehumaisen aromikasta humalaa, joka muistuttaa ehkä eniten passionhedelmää ja ananasta. Pientä kukkeutta ja kevyttä viinirypäleen marjaista aromiakin tässä on, selvemmin mäntyä ja yrttistä vehreyttä. Hieman keksisen karamellinen maltaisuus ei huku humalamereen, vaan kulkee mukavasti rinnalla. Makeutta on maltaisessa muodossa kohtuullisesti ja liialta karamellilta vältytään. Loppu nappaa kuivuvan katkerana kitalakeen ja näissä humalaisissa tunnelmissa kyllä viipyilee mielellään. Aromikkaan keksinen maltaan maku (Maris Otteria?) säilyy nautittavasti jälkimakuunkin. Suutuntumasta huokuvat voimakkaasta humaloinnista huolimatta maltainen pehmeys ja pyöreys, jota kuohkea ja tuoreen oloinen koostumus vielä vahvistavat. Viimeisteltyä, petollisen liukasta laatua ja kokonaisuutena siis kerrassaan mainio IPA. PISTEET: 41/50

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Nick & Pete's IPA

Nick & Pete's IPA pantiin alulle 31.10. (blogijuttu täällä), josta lähtien olen seurannut mielenkiinnolla oluen kehitysvaiheita. Käymisvaiheen aikaiset mittaukset ja siinä samalla saadut aistihavainnot lupailivat alusta alkaen hyvää. Ensimmäistä kertaa käyttämini White Labsin hiiva teki työtään jopa siinä määrin tehokkaasti, että käymisen loputtua päädyttiin paria pykälää laskelmiani kuivempiin lukemiin. Myös matala mäskäyslämpö, erkoismaltainen vähäinen osuus ja loppua kohti notstettu käymislämpötila luultavasti auttoivat olutta käymään kuivaksi. Toivottavasti kuivuus ei tarkoita liian ohutta runkoa... Alkoholia muodostui em. syistä johtuen reippaan puoleisesti, peräti 7,8% eli lähes DIPA:n vahvuuksissa liikutaan. Kuivahumaloin olutta Simcoella, Amarillolla ja Centennialilla viikon verran, jonka jälkeen olut on ehtinyt vietää viikon pullossa. On siis perinteisen ensikokeilun aika. Odotukset ovat korkealla, sen verran rapealta tämä vaikutti pullotuksen yhteydessä.

Nick & Pete's IPA on väriltään meripihkan ruskeaa ja melko sameaa. Kuohkean pitsinen vaahto näyttää hienolta. Tuoksua dominoi voimakas jenkkihumalointi, josta löytyy sitrusta, havuja, Amarillon kukkaisuutta sekä makean eksoottista hedelmää. Hyvin raikkaalta vaikuttaa. Maistettaessa humalointi iskee heti tiivistyen kohti loppua kohti lähes jäytäväksi katkeruudeksi. Aavistuksen karamellinen maltaisuus pysyy taustalla antaen kuitenkin hieman tasapainoa ja kuohkeutta. Katkeruus puree selvästi kovemmin kuin aiemmissa oluissani. Melkein voisin uskoa laskennallisen 77 IBU:n olevan lähellä totuutta. Mallasrunkoa on juuri ja juuri tarpeeksi, ehkä lopussa jäädään vähän ohueksi. En kuitenkaan kaipaa tähän enempää karamellia. Ehkä asteen-puolitoista korkeampaa mäskäyslämpöä voisi kokeilla, sekin luultavasti toisi hieman lisää tukevuutta. Melko puhdasverinen humalapommi tästä kuitenkin tuli, mikä oli tarkoituskin. Ei varmasti hurmaa monimuotoisuudellaan, mutta poistaa kyllä humalahampaan kolotksen tehokkaasti. Nyt tuli selvästi tehtyä humaloinnin suhteen oikeita päätöksiä, sillä intensiteetti on kerrankin halutulla tasolla. Pieni karheus ehkä vielä vaivaa, mutta isoimmat rosot varmasti karisevat viikon-parin kypsyttelyllä. Täytnee palata asiaan, kunhan luovutan oluen nimikkokaksikolle ja saamme yhteismaistajaiset järjestettyä. Ja eiköhän tätä ruodita myös naapuriblogin Arden toimesta jossakin vaiheessa.

Green Flash Hop Head Red

Hemingway's ei ehkä ole oluthörhön ykköspaikkoja ainakaan Oulussa, mutta välillä puolisokea kanakin löytää jyvän. Kaveri vinkkasi tästä kovamaineisen kalifornialaispanimon amber alesta, jota piti hetimiten pyöräillä keskustaan maistamaan. Reissu maksoi melkein henkeni, kun autoilija törmäsi pyöräni takarenkaaseen suojatiellä. Mies ja pyörä selvisivät onneksi paskahalvauksella, autokuski ei olisi selvinnyt, mikäli olisi vaivautunut pysähtymään. No, kyllähän hyvän oluen vuoksi kannattaa uhrata vaikka henkensä...

Green Flashin Hop Head Red on vääriltään syvän rubiininpunainen ja hieman samea. Pullosta kaadettuna vaahto on pienikuplaisen pitsistä. Tuoksua hallitsee aromaattisen kukkainen, makeahkon hedelmäinen ja hieman sitruksinen humalointi. Pientä marjaisuutta erottuu, ehkä hiivan seurauksena. Maku katkeraa, mukavan maltaista, mutta ei liian makeaa. Jälkimaussa kuivasti pureva humala tiivistyy todella pikäkestoiseksi pihkaisuudeksi, mallas antaa sille hieman karamellista tasapainoa. Suutuntumasta löytyy pyöreasti maltaan tunnetta kuohkean tuoreella otteella. Huippuluokan jenkkiolut ehdottomasti.  PISTEET: 40/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Sahti on the Hops

Humaloitu sahtikokeiluni on kypsynyt juomakuntoon. Vajaan viikon ajan olen ehtinytkin tätä makustella ja puntaroida, joten nyt on hyvä aika pistää kommenttia eetteriin. Lopputuotteeseen kertyi alkoholia noin 7,2% ja kypsyttelyvaiheessa pönttöön tuli vielä nakattua kuvahumaloiksi Cascadea, Saazia East Kent Goldingsia. Tämän perinteistä poikkeavan sahtierän alkuvaiheista voi lukea lisää täältä.

Tarjoiluastiasta ilman hiilihappoja laskettu sahti on luonnollisesti lähes täysin vaahdotonta. Lasiin päätyy pullahiivan läpinäkymättömän sameaksi värjäämää, tumman punaruskeaa olutta - varsin sahtimaista noin päällisin puolin. Pyöriteltäessä sahti jää mukavasti roikkumaan lasin reunoille, mikä kielii varsin korkeasta jäämäsokeripitoisuudesta. Tuoksussa on selvästi havaittavissa sahdille ominaseen tapaan pullahiivan kuorruttama, leipäinen maltaisuus, kevyt banaaniesteri ja ehkä aavistus ylikypsän hapahkoa marjaisuutta. Käyttämäni humalamäärä ei hiilihappojen puuttuessa kantaudu nenään kovin voimakkaana aromina, mutta antaa silti selvästi appelsiinimarmeladin tai aprikoosin kaltaista hedelmää ja vienoa yrttisyyttä. Tuoksu monipuolistuu selvästi sahdin lämmettyä jääkaappitilanteesta. Hento rusinaisuus ja mallaspankin ruis tulevat tällöin mukavsti esille. Maku poikkeaakin sitten perinteistä selvemmin. Katkerot kuivaavat ja keventävät kokonaisuutta, vaikka jäämäsokerin määrän perusteella pelkäsin sahdin jäävän hieman makeaksi. Humalointi ei kuitenkaan iske kitusiin IPA-tyyliin rehvakkaana, vaan vaikuttaa kokonaisvaltaisempana flavorina. Erityisesti jälkimausta huomaa, että humalia on käytetty muuhunkin kuin aromin hakuun. Normaalista 60 min keittoajasta 45 minuuttiin typistetty humalien keittoaika luultavasti aikaansaa tämän liukuvan katkeroprofiilin. Hiivainen, tummuvaksi kuivuva hedelmäisyys kantaa mukavasti loppuun saakka, ja yllättäen sahti saa jopa hieman belgidubbelia muistuttavia piirteitä. Suututuma on liukas ja pehmeä, ehkä myös aavistuksen hiivaisen "napakka". Alkoholi peittyy etenkin hieman lämpinänä täysin.

Humaloitu sahtikoe tuntuu lopulta siis onnistuneen. Humalointi tuo mielestäni syvyyttä etenkin makuun leikaten samalla pullahiivan käymisaromeja sekä makeutta, mikä oli tarkoituskin. Enkä kyllä osaa kaivata katajan aromia, ainakaan tähän erään. Maun ja suutuntuman yhtälö on toki perinteisestä sahdista selvästipoikkeava, mutta minulle tämä toimii kyllä hyvin. Puolueettomampia kommentteja tarjoilee lähiaikoina Arde, jolle juuri vein pienen näyteannoksen.

Beer Here Hopfix, hanaversio

Pika-arvio jo aiemmin blogissa käsittelystä oluesta. Nyt käsillä siis Leskisen tarjoilema hanaversio.

Ulkonäkö sameaa, vaaleaa meripihkaa, ohut vaahto kermainen. Tuoksussa pulloversion hartsit ovat selvästi vähäisemmässä osassa: nyt pehmeämmän hedelmäinen pihkaisuus ja raikas marjaisuus hallitsevat. Mukana on myös selvästi karamellia ja keksistä mallasta. Maku on edelleen pieni pettymys: varsin suoraviivainen, makeahko ja saippuais-mineraalisen katkera rypistys. Jälkimaku jää kaipaamaan humaloinnilta raikkautta kevyen öljyisyyden sijaan. Ei tämä edelleenkään täysin kolahda. PISTEET: 34/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

Plevna Siperia

Jouluoluet tupsahtivat Alkoon, mikä tietysti poljetutti heti keskustaan niitä hakeman. Onneksi tsekkasin varalta myös Leskisen tarjonnan, sillä moninkertaisesti Suomen parhaaksi olueksikin valittu Plevnan Siperia oli ilmestynyt hanaan. Vanha tuttu, aina ja varmasti toimiva herkku on Oulussa sen verran harvinainen vieras, että pakkohan sitä on maistaa.

Sysimustaa, ohuehkolta vaahdoltaan beigeä ja nitrotetun kermaista. Tuoksultaan Siperia on Imperial Stoutiksi uskomattoman raikas, kiitos pihkaisen hedelmäisen humaloinnin. Rutikuivaksi paahdettu ohra, kahvi ja tumman hedelmän sävyt voimistuvat oluen lämmetessä. Maltaista, voimakasta paahdetta, jota makeuttavat tummat kuivahedlmät ja aavistus siirappia. Jälkimaun kruunaavat hedelmäisen pihkaisena jylläävä katkeruus ja kylmän espressokahvin hieman hapokas paahde. Suutuntuma on pihkaisesti nipistävää samettia, mikä keventää suutuntumaa petollisesti. Siperia kannuksensa ansainnut, esinerkillisen suunmyötäinen herkku. PISTEET:41/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

Shipyard XXXX IPA

Tänään on tarjolla lenkkeilyn päälle tupla-IPA:a varsin ristiriitaista mainetta nauttivalta panimolta Mainen Portlandista. Puhtia tässä on 9,25 alkoholiprosentin edestä, katkeruus on tyylille maltillisemmin 70 IBU. Humalalajikkeina Cascade, Warrior, Summit ja Glacier. Tätä jenkkiolutta on turha Alkosta metsästää, mutta länsinaapurin Systembolagetista ja paremmista olutravintoloista tärppää.

Shipyardin tumman meripihkanruskea DIPA kaatuu lasiin lähes kirkkaana ja oluen pinnalle muodostuu houkuttelevan kermainen ja pitsinen vaahtohöttö. Tuoksu on, kuinkas muutenkaan, voimakkaan humaloinnin hallintaa. Painopiste on makeahkossa, hieman viinikumimaisessa hedelmässä ja kukkaketomaisissa tunnelmissa, mutta myös sitruslehtoja ja mäntymetsän pihkaisesta raikkaudesta saadaan vihjeitä. Taustalla on yllättävän jyväisiä ja kuivan leipäisiä maltaan aromeja, ei niinkään karamellisuutta. Tuoksuttelu antaa odottaa melko tukevaa maistiaista. Ja sellaisen Shipyard myös tarjoaa. Maltaisuus on vahvaa, mutta karamellin määrässä pysytään edelleen kohtuudessa. Toki  tumman toffeista karamellia tästäkin tyylinmukaisesta DIPA:sta löytyy. Katkeruus vaikuttaa alkuun keskinkertaiselta, eikä järkyttävään limakalvojen piiskaamiseen ei ylletä. Monet modernit IPA:t ovat selvästi rankemmin katkeroituja. Jälkimaussa pihkainen ja hieman kevyen greippimehuinen näykintä kestää kuitenkin mukavasti. Maltaisuuskaan ei tule täysin ylijyrätyksi, eli tasapainoakin voi siis tästä extremetyylistä löytää. Jotenkin ehkä kuitenkin aistii, että aivan uunituoretta tavaraa tämä tuskin on. Parasta ennen-päiväys näkyy olevan helmikuussa 2013. Pidän silti oluen varsin täyteläisestä, mutta varsin liukkaan maltaisesta suutuntumasta selvästi enemmän kuin makeimpien tuplien tahmeasta sokerisuudesta. Suutuntuman kuohkeuskin on kiitettävää luokkaa. Jälkimaun hienoisesti lässähtävää nihkeyttä lukuun ottamatta paketti onkin varsin juotavassa olomuodossa. Yleensä ensihuikat ovat ne hekumallisimmat, mutta tässä tapauksessa suhteemme puhkesi kukkaan lähes kirjaimellisesti viimetipassa. Shipyard XXXX IPA ei ole olut äärimmäisyyksien metsästäjälle; muille suosittelen tähän kuitenkin kohdattaessa tutustumaan. PISTEET: 38/50

Kotiolutta pöntössä: Nick & Pete's IPA

Kuva: Näille tyypeille IPA

Kuten aina, tein vielä pieniä muutoksia lopulliseen reseptiin juuri ennen h-hetkeä. Itseluottamuksen puutetta vai? Joka tapauksessa, varastoinventaarion seurauksena jouduin korvaamaan humaloinnissa Cascaden Amarillolla. Hilasin myös karamellimaltaan osuutta aavistuksen ylöspäin ja päätin, että tämä saa nyt silti luvan käydä tarpeeksi kuivaksi. Eilinen sattui sopimaan sekä pääkeittäjän että nimikkokaksikon kalentereihin ja valmiiksi rouhimani maltaat ynnä muu tarvittava väineistö odottelivat jo keittiössä, joten panopäivä pääsi alkamaan kymmenen aikoihin aamulla.

Simppelin infuusiomäskäyksen sujuminen edes kutakukuinkin suunnitellusti soi henkilöstölle melko leppoisan 90 minuuttisen. Päädyin lopulta mäskäämään 65 asteessa, joten varmuuden vuoksi pidensin mäskäysaikaa puolella tunnilla. Pojat ehtivät hyvin räpsiä valokuvia, syödä pitsaa ja taisipa joku olutkin tulla maistetuksi. Pääkeittäjän hermoja meinasi koetella vanhan mäskäyslaatikkon edelleen riittämätön eristys, jonka vuoksi kuumaa joutui kaatamaan mäskin niskaan vähän turhan tiuhaan. Edessä oli kuitenkin vielä se henkisesti raskain episodi: vierteen lasku. Ei nimittäin meinannu valua, ei sitten millään! Aikaa 15 litraisen lirutteluun kului pitkästi toista tuntia suodattimen jatkuvan tukkeutumisen seuraksena. Rapiat viisi kiloa maltaita muodostaa ilmeiseti jo liian paksun pedin korkean mallisessa laatikossa. Saatoin myös rouhia maltaan turhan hienoksi, mikä tukki rosterisukkasuodatinta. Mallaspetiä joutui sekoittamaan ja vettä lisäämään useita kertoja, eikä maltaiden varsinaisesta huuhtelusta tullut oikein mitään. Niinpä jouduin avuttomana seuraamaan turhan nopeasti putoavaa vierteen sokeripitoisuutta. Tuskallisen operaation jälkeen käsillä oli kattilallinen vierrettä, jonka väkevyys oli tavoitellun 1.070:n sijasta 1.065. Joiduin korvaamaan puuteet pienellä määrällä vaaleaa spraymallasta, mikä kyllä harmitti. Laatikkoon jäänyt mäski oli vielä selvästi makeaa, joten sinne ne kaivatut sokerit jäivät! Taisi olla viimeinen mäskäykseni tällä kokoonpanolla.

Keitto, jäädytys ja hiivaus menivät onneksi vähemmillä tuskilla. Hieman pisti epälyttämään ensivierrehumaloinnin toimivuus, sillä ennen normaaleja keittolisäyksiä katkeruus oli hyvin kevyttä. Katkeruus kuitenkin tiivistyi mukavasti keiton loppua kohti. Lopullinen vierre tuntui jo lupaavan pistelevältä. Kompensoin vielä parilla litralla vettä keiton aikaisen haihdunnan, joten tulos oli lopulta 14 l. tavoitevahvuista vierrettä valmiina käymään. Litra siitä taas imeytyi humaliin tai muuten vain katosi. Tätä kirjoittaessa vesilukko alkaa pikkuhiljaa elää, joten pääkäyminen on hyvällä alulla. Seraavaksi on luvassa odottelua, ominaispainon seuraamista ja tarvittaessa lämpötilan säätöä.

P.S. Sahti kävi loppuun reilussa viikossa ja maistui varsin mainiolle. Humalointi vie kyllä perinnejuomaa aivan uusille urille. Eksperimentti jatkuu: sahti saa nyt kypsyä jääkaapissa viikon-pari seuranaan reilu satsi kuivahumalia.

 

Kotiolutta suunnitellessa: Nick & Pete's IPA

On aika polkaista käyntiin uusi kotiolutprojekti, joka onkin tällä kertaa henkilökohtaisesti vielä keskimääräistä mielenkiintoisempi. Kuten nimikin jo enteilee, on työn alla parin kaverin suuhun sorvattava "design-olut". Ehtaa India Pale Alea USA:n länsirannikon tyyliin! Kuivaa ja katkeraa, kuinkas muutenkaan. Tehtävä on vähintäänkin mieluisa: onhan tämä oluttyyli ehdottomasti myös yksi omista suosikeistani.

Mieleiseni jenkkityylin IPA on periaatteessa hyvinkin yksinkertainen olut, jossa huumaava humalointi dominoi jokaista osa-aluetta. Mallasrungon tehtävä on lähinnä luoda juuri tarvittavan vahva taustavoima, jotta kokonaisuus pysyisi hallinnassa ja oluen juotavuus erinomaisena. Tasapainoisuus onkin mielestäni se suurin haaste, jonka IPA asettaa panimomestarille. Joillekin IPA on aina "ylihumaloitua" eikä siten koskaan tasapainoista, mutta mielestäni rankasti dominoivan humaloinninkin voi saada hienoon harmoiniaan maltaisuuden kanssa. Yleensä makeutta on kaupallisissa tyylin edustajissakin liikaa suhteessa humalointiin, ja vain aniharvoin tilanne on keikahtanut toisin päin. Kotioloissakaan en ole toistaiseksi päässyt riittävän kuivaan ja katkeraan lopputulokseen. Syitä pohdiskeltuani lähdin uuteen yritykseen hieman eri lähtökohdista kuin ennen.

1. Keskity perusmaltaisiin ja vähennä karamellimaltaiden osuutta selvästi. Uusi reseptini sisältää yli 90 % pale ale mallasta ja CaraAmber-mallasta alle neljä %. Lisämaltaisuutta, mutta ei niinkään makeutta, pitäisi saada pienillä määrillä Munich- ja Melanoidinmaltaita. Ominaispainoksi laskin 1.070.

2. Mäskää riittävän alhaisessa lämpötilassa: 65-66 asteessa.

3. Lisäpotkua humalointiin. Kokeilen ensimmäistä kertaa ns. first wort hopping-menetelmää (FWH), jossa ensimmäinen humalasatsi lisätään keittokattilaan heti, kun mäskäys on ohi ja vierrettä aletaan laskea. Pitkän uutosajan alhaisessa lämpötilassa pitäisi edesauttaa katkeroaineiden isomerisoitumista ja antaa myös aromia. Kipsijauhetta pitänee nakata reilusti keittokattilaan. Raju kuivahumalointi kuuluu tietysti myös asiaan. IBUja tulisi laskennallisesti ~73, mutta FWH:n värittämä todellisuus on kyllä vaikea ennustettava. Riittävään katkeruuteen ole vielä koskaan päässyt, joten jotain vikaa voi olla myös laitteistoni kiehutuskyvyssä. Mennään nyt kuitenkin näillä laskelmilla tämä erä. Lajikkeina Columbus, Cascade, Centennial ja Simcoe.

4. Uusi hiiva: White Labs California Ale. Klassikkohiivan pitäisi sopia tyyliin ja tehdä työnsä puhtaasti. Käymislämpötilan voi antaa loppua kohti nousta, jotta riittävän kuiva lopputulos saavutetaan. Ominaispaino saisi tippua 1.015 tienoille, jopa alle.

Panopäivä on joskus ensi viikolla ja tyypit tulevat seuraamaan prosessia alusta alkaen. On mukava näyttää tätä hommaa jollekin, jota todella kiinnostaa. Beer - Connecting people, vai miten se meni?

De Halve Maan Straffe Hendrik Brugs Quadrupel

Bruggen tuttu De Halve Maan-panimo on päässyt Leskiseen oikein useamman oluen voimin. Mukava nähdä näitä Suomessa melko harvinaisia oluita tarjolla kotikaupungin ykkösmestassa. Straffe Hendrik-sarjan Brugs Quardupelia en muista nähneeni panimolla käydessäni, joten lieneekö uudehko tuote? Potkua Quadrupelissa on 11 %. Väri on tummanpuhuvan rubiininpunainen ja hiivaisuudessaan hyvin samea. Kuohkea, hieman mokkasävyinen vaahto kestää hienosti. Tuoksu on herkullisen tumma, kuivatun luumuinen ja käyneen marjainen. Alkoholi häivähtää asiaankuuluvasti tuoksussa yhdistyen melassimaiseen kandisokerisuuteen hienosti. Hiivaisuus tuo mukaan hieman piristävää päärynää ja banaanisuutta, ehkä hivenen myös neilikkaa. Hiiva myös kuivattaa jälkimaun upeasti yhdessä puumaisen kuivan humaloinnin kanssa, mikä päästää tummemman suklaiset ja hieman palaneen siirappiset maut esiin. Kokonaisuus on voimakas, mutta alkoholi peittyy täysin. Suutuntuma on ihmeen kevyt, kuohkean pehmeä ja miellyttävä. Mitenkään ohuelta tämä ei silti tunnu. Hienoa työtä panimolta, jotenkin tämä natsasi hetkeen erittäin hyvin. PISTEET: 40/50

Kotiolutta pöntössä: Sahti on the Hops

Sain kuin sainkin eilen sahtini käymistilaan! Rankkaa oli, mutta olihan se hauskaakin pitkästä aikaa.

Uuden reseptin rustasin jo edeltävänä iltana. Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, oli tästä sahdista tuleva selvästi modernisoitu versio, joten resepti tuottikin reilusti päänvaivaa. Tällä kertaa en tyytynyt Viking Maltin sinänsä pätevään sahtimallassekoitukseen, sillä halusin tietää tarkalleen, mitä kattilaani viskaan. Omaan sekoitukseeni kelpuutin pils-, munich- ja vaaleaa karamellimallasta, sekä tietysti ruismaltaita. Halusin sahdistani kohtalaisen vahvaa, mutta en varsinaista "tupulisahtia", joten ominaispainoksi tuli laskennallisesti 1,080. Yllättävän tarkasti, tai oikeastaan täsmälleen tähän myös osuin nelisen tuntia kestäneellä vaihemäskäysohjelmallani. Jotkut voivat olla vahvastikin sitä mieltä, että sahtia ei tehdä mittaamalla vaan perstuntumalla, mutta minulle hieman kontrolloidumpi ote sopii paremmin. Lämpömittari toisessa ja mäskilapio toisessa kädessä olo on vähän turvallisempi!

Luovuin kokonaan katajan käytöstä ja halusin sahtiini reilun humaloinnin. Aluksi mietin humalien lisäämistä mäskiin tai ns. ensivierrehumaloinnin tekemistä, jotta välttyisin vierteen keittämiseltä (yleensä sahtivierre vain kiehautetaan). Näiden tekniikoiden edut normaaliin keittohumalointiin nähden ovat kuitenkin tässä tapauksessa varsin kyseenalaisia, joten päädyin keittämään vierreteen. Samapa tuo, ei tässä ihan perinteisellä linjalla mennä muutenkaan. Lyhensin kokonaiskeittoaikaa tavanomaisesta tunnista 45 minuuttiin. Hain tällä iskevän katkeruuden sijasta pehmeämpää humalan tuntua ja tietysti tuoksua. Lajikkeiden valinta oli ehkä se kaikkein raastavin tehtävä, mutta mielikuvaharjoittelun ja humalapussien nuuskimisen jälkeen päätin käyttää pääkatkerointiin Magnumia ja aromipuolella East Kent Goldingsia, Cascadea ja Saazia. Saaz ja Amarillo pelaavat loistavasti yhteen ainakin belgihiivaisessa La Chouffe Double Houblonissa, joten miksei Amarillon kaltainen Cascadekin voisi toimia tsekkihumala Saazin ja pullahiivan kanssa. Tähän soppaan EKG antaa toivottavasti vielä omaa mausteisuuttaan.

Pullahiiva alkoi työnsä iloisesti verteestä valmistamassani esikäytteessä ja jo tuntien kuluttua hiivaamisesta käymisastia alkoi pulista. Nyt, vajaa vuorokausi myöhemmin, siirrän astian käymiskaappiin ja alan laskea lämpötilaa vaiheittain ~10 asteeseen, jossa sahti saa käydä loppuun. Lopulta pudotan lämmön alle viiteen asteeseen, jossa kypsyminen ottaa jokusen viikon. Kypsytysvaiheessa voin lisätä vielä kuivahumalia, mikäli se tuntuu tarpeelliselta.

Vielä on aikaista veikkata voittajaa, mutta käymisastian liepeillä leijaileva tuoksumaailma lupailee hyvää! Sitten vain odotellaan.

Kotiolutta suunnitellessa: kohta sitä taas saa!

Aivan liian pitkä aika on taas ehtinyt kulua edellisestä keitoksesta. Elämäntilanne pitkine työkeikkoineen ja toistuvine muuttoineen ei ole todellakaan ollut olutharrastuksen kannalta kovin hedelmällinen. Jospa tässä nyt saisi jokusen kuukauden olla kutakuinkin kotosalla, jotta keittotaidot eivät pääsisi kokonaan ruostumaan. Uusia reseptejä on kuitenkin ollut aikaa miettiä, ja ainakin kolme panosta olisi tarkoitus ladata lähiaikoina. Näitä silmällä pitäen tein jo tilauksen Humlegårdeniin, josta pitäisi saapua paketillinen humalia, hiivoja ja maltaita ensi viikolla. Suunnitteilla on askarrella alkuun jotakin seuraavaa:

Modernisoitu sahti
Sahti on perinne, joka on syytä pitää elossa. Hyvin pantu sahti on kerrassaan herkullista ja onkin sääli, että kovin harva tämän perinnejuoman todellista luonnetta enää tuntee. Etenkin nuorempi polvi sekoittaa usein sahdin virheellisesti kiljuun, joka osaltaaan aiheuttaa ennakkoluuloja tätä mallasjuomaa kohtaan. Sahtia on tullut pantua useampia kertoja varsin perinteiseen tyyliin, ja hyvää on tullut. En kuitenkaan ole mikään tyylipuristi, joten ajattelin kokeilla pientä modernisointia sahtireseptini suhteen. Sahdin toimivimpien elementtien, jotka mielestäni ovat upeassa mallasrungossa ja pullahiivassa, yhdistäminen perinteistä reilumpaan humalien käyttöön katkeron ja aromin antajina katajan ohella/sijasta on mieleiseni lähestymistapa. Erityisesti jenkkien craft-oluiden maailmanvalloituksen myötä humalointi on modernissa oluessa usein pääroolissa, ja olen itsekin kovasti tykästynyt näihin humalapommeihin. Karskin humaloinnin on jo nähty toimivan mm. saksalaisessa vehnäoluessa vallan mainiosti (esim. Schneider Meine Hopfen-Weisse), joten miksei homma toimisi myös sahdissa? Mielestäni etenkin vahvojen vehnäbockien makumaailmassa on paljonkin yhtäläisyyksiä sahdin kanssa. Sahdissa on olennaista sen tarjoaminen mahdollisimman tuoreena, perinteisesti hiilihapottomana ja suoraan astiasta. Pullotushommiin en minäkään aio ryhtyä, mutta kenties kourallinen herkullisia humalankäpyjä tarjoiluastiaan antaisi vielä jotakin pientä ekstraa sahdillekin. Tiivistettynä ideani on siis hieman tuulettaa ja raikastaa kieltämättä joskus hieman raskaan (riippuu toki todella paljon sahdista) perinnejuoman ideaa. Saas nähdä, miten tässäkin käy! Tämä panos pamahtaa parin päivän sisällä.

West Coast IPA
Osittain tilaustyönä pitäisi panna parastaan jenkki-IPA:n saralla. Pari kaveria ovat kiinnostuneita näkemään panoprosessin alusta loppuun, joten panopäivä ja oma olut heille pitää toki järjestää. Paineita nostaa se, että toinen tyypeistä on asunut ikänsä juurikin Amerikan länsirannikon olutkehdossa ja on siis tottunut todella hyvälle. Kertonee jotain, että tyypin häissä oli tarjolla kegikaupalla täällä harvinaista ja himoittua Russian Riverin Pliny the Elderiä. Tilasin samalla kertaa tarvikkeita kahteen satsiin IPA:a, joten nyt on hyvä mahdollisuus kehitellä omaa IPA-reseptiä. Tämä on kuitenkin se tyyli, jonka todella tahtoisin hallita. Kunnon IPA:a on vaikea voittaa!

Talvi-saison
Pitäkästä aikaa aion panna myös jotain belgityylistä. Saisonin kuivakka, katkera ja mausteisen hiivainen olemus on tarkoitus pukea astetta synkempään talvikuosiin. Haen lisää synkkyytä niin ulkoasuun kuin makuunkin tinkimättä kuitenkaan liikaa saisonin raikkaudesta. Ehkä jotakin Cascadian Dark Alen tai katkeran Brown Alen tapaista vahvalla belgitwistillä?

König Boozer - Strong Lager
Kaverin puolittain hauskana sanaleikkinä heittämä nimi jalostui jo aikoja sitten ideaksi vahvasta lagerista. Maltainen, ehkä hieman alkoholinenkin, ja ehdottoman voimakkaasti humaloitu. Jaa, että miksi? Kaikkeahan pitää kokeilla, varsinkin kotipanimossa! Ja ovathan jotkin kaupalliset Imperial Pilsit osoittautuneet erittäin juotaviksi. Pitkää lagerointia ja runsasta kuivahumalointia kehiin, niin eiköhän tästä tule mainiota särvittävää.

Näitä ideoita toteuttaessa saankin luultavasti loppuvuoden tuhrattua. Seuratkaahan blogia, niin tiedätte missä mennään!

Dark Horse Reserve Special Black Bier

Michiganilaisen huippupanimon porter kruunaa kalastuksellisesti loistavan päivän Turun legengaaridessa Apteekissa. Todella tummaa, niukkavaahtoista, houkuttelevaa. Tuoksu on voimakkaan maltainen, synkeästi paahteisen tervainen, loppua kohti suklainen ja lakritsinen. Tumma suklaan, paahteinen hapokkuus ja hieman siirappinen mallas ovat loistavasti tasapainossa. Runkoa on, suutuntuma hivelee pehmeydellään ja humalointi kutittelee hienosti. Loistava, mallaspainotteinen porter. PISTEET: 41/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

Van Den Bossche Lamoral Degmont Tripel

Siirtymä Mallaskukkoon, jossa pullohyllyt ovat ilahduttavasti pullollaan. Erityisesti belgejä on mukavasti tarjolla, mm. Abbaye des Rocsilta. Van den Bosschen tripel päätyi maistamattomana kuitenkin listan kärkeen.

Hiivojen kanssa sameahko, vaalean kullankeltainen olut kantaa kermaista vaahtoaan mukavasti. Tuoksussa käyneen hedelmäistä, hieman tiukan hapantakin hiivaa on reilusti. Selvästi brettaiselta vaikuttaa, lieneekö toivottua? Belgihiivan mausteisuus toimii kyllä vinkeässä terävyydessään hyvin. Maku jää tässäkin hieman ontoksi, kuivaksi, hieman hapokkaaksi ja lähinnä hiivaiseksi, eikä hedelmäisyys löydä tietääkö tietään loppuun asti. Humalaakaan ei ole ihan riittävästi makuuni. Suutuntuma tarjoaa hiivaista hiivaista nahkeutta ja kuohkeutta sopivassa suhteessa, mutta rungossa maltaisuus jää ontoksi. Ok tripel, mutta ei tyylinsä eliittiä. PISTEET: 32/50

Published with Blogger-droid v1.7.4

Koulu Oktoberbier

Blogisti liikkuu lähipäivät Turussa. Vaikka reissun päätarkoituksena onkin syksyinen haukijahti, riittää puhdetöinä virtaa vielä oluen metsästykseenkin. Siispä Turun reissun pakkorasti, Panimoravintola Koulu, on kohteena heti ensimmäisenä iltana. Tulkinta Oktobefestbieristä on luonteva valinta väljästi kansoitetun oluthallin tiskillä.

Melko tumma, kuparinen olut näyttää tummassa valossa hieman utuiselta. Kermainen, pienikuplainen vaahto on ohuehko. Tuoksu herää kunnolla eloon vasta oluen lämmettyä. Kevyesti makeaa, hieman toffeista mallasta, jyviä ja aavistuksen yrttisiä humalan haikuja tästä irtoaa. Maku on pettymyksekseni varsin valju. Oktoberfestbierin tukeva maltaisuus jää vajaaksi, vaikka peruskeskaria tukevampi tapaus tämä toki on. Jälkimaussa on onneksi pelastavaa potentiaalia, sitä syvemmän siirappista maltaan sävyä ja ripaus katkeroa mitä haetaan. Harmittavaan tyhjyyteen nämäkin hetket toisin loppuvat. Maltaan syvyys jää siis eniten puutteelliseksi tässä yksinkertaisilla raaka-aineilla pelaavassa tyylissä. PISTEET: 28/50

Published with Blogger-droid v1.7.4

North Coast Old Stock Ale 2011

Pitkäkin työkomennus päättyy aikanaan, ja sen myötä blogihiljaisuus. Utsjoella perusbulkin ja purkkipapujen voimalla vietetyt 4,5 kk olivat omiaan nostattamaan kuumetta laadukkaamman juoman ja syömän saamiseen: nälkä ja jano on kova! Ensimmäinen isku kotikaupungin kulinaarimpaan elämään sai kutakuinkin ihanteellisen alustuksen ravintola Hellan erinomaisella kuha-kampasimpukka-annoksella. Jälkiruokaa siirryin nauttimaan luonnollisesti Oluthuone Leskiseen, jonka tarjonnasta kalifornialainen barley wine tunti ajatuksen tasolla täydelliseltä loppusilaukselta maistuvalle illalle.

North Coast Old Stock Alen vuosimalli 2011 on väriltään tumman rubiininpunainen, hieman luumumehuisen ruskea ja samea. Vaahto on tyylille tyypillisesti ohut ja täysin katoava. Tuoksu on voimakkaasti hedelmäinen, etupäässä luumuisen rusinainen. Sopassa on myös raikkaampaa aprikoosia ja toisaalta parfyymisyyttä, joka lienee hiivan tekosia. Alkoholi on 11,7 % vahvassa oluessa varsin voimakkaasti läsnä: tässä tapauksessa voimakkaana, käyneenä marjaisuutena. Oluen mallasmaisema tuntuu yllättävän tummalta paahtokaramelleineen, hentoine suklaisuuksineen ja rommiaromeineen, mutta nämä elementit tukevat hienosti kuivien hedelmien jykevyyttä. Makeutta on riittämiin, vaikka jälkimaussa voimakas katkerohumalointi vie kohti kuivemman sherryistä tunnelmaa. Vuosi tai pari lisää ikää tekisi potentiaalisille oluelle luultavasti vielä lisää luonnetta, jonka voisi nostaa sen lähemmäs tyylin parhaimmistoa. Juotavuus on toisaalta toivotulla tavalla raskas: täyteläisen herkkuoluen äärellä viipyy sen monimuotoisuuden ansiosta pitkään. Tällainen voimakas barley wine on jälkiruokana aina varma valinta. PISTEET: 37/50

Published with Blogger-droid v1.7.4

Brew Dog Chaos Theory

Loma Perämeren rannoilla lähenee loppuaan, joten käsillä on viimeiset hetket nauttia kunnon olleesta ennen paluuta Utsjoen bulkkikurjuuteen. Kotikaupungin pubeista Graalin tilanne oli vielä tarkistettava. Pulloja löytyi kutakuinkin entiseen maaliin, hanassa ei mitään ihmeellistä. Brew Dogin IPA oli helppo valinta.

Oranssina lasiin kaatuvassa oluessa leijuu reilusti hiutaleita suodatuksesta huolimatta, joten sen täytynee olla kylmässä saostuvaa proteiiniainesta ("chill haze"). Vaahto on runsas ja mukavan pitsinen. Ensinuuhkaisulla hapokkaan aromikas marjaisuus yllättää: en muistanut humaloinnin olevan Nelson Sauvinia. Hunajaisuutta ja hieman yrttisyyttäkin tuntuisi olevan. Karamelli tuoksuu vähän turhankin äitelästi, mikä leikkaa osansa raikkaudesta. Karamelli siirtyy myös makuun turhan voimakkaana: IPA:ksi tämä on mielestäni selvästi liian makea. Yrttisävytteistä katkeruutta on, mutta karamellivyöry pyöristää tunnelman turhan raskaan öljyiseksi. Ihan kelvollinen olut, mutta IPA: na keskitasoa. PISTEET: 32/50

Published with Blogger-droid v1.7.4

Chodovar Černá Desítka 10°

Hiljattain tuliaisina saamani tumma, suodattamaton lager läntiseltä Tsekinmaalta, n. 50 km Plzenistä koilliseen. Chodovarin oluita näkyi alkukeväästä melko yleisesti hanamyynnissä ainakin Prahassa, ja taisipa jokunen tulla silloin maistettuakin. Tämä kantavierteeltään 10° dunkel lienee kuitenkin maistamaton tapaus.

Väri on hyvin tumman punaruskea ja hieman samea. Hienojakoinen vaahto on ohut ja lopulta täysin katoava. Tuoksu on rehevästi maltainen, tuoreen imelälimppuinen ja hieman rukiinenkin. Hienoisen palaneita ja sukalisia paahtomaltaan aromeja ja kevyelti diasetyyliä erotan tästä varsin tuoreen oloisesta yksilöstä myös. Maku jatkaa varsin maltaisena ja selvästi hapanleipäisenä. Makeutta on tsekkityyliin, mutta hapokkuus ja jälkimaun kevyen yrttinen katkeruus tasapainottavat sitä kelvollisesti. Jotenkin olut ei silti tunnu lähtevän lentoon. Ehkä paahteisuus on lopulta liian kevyttä. Hiilihappoakin on varsin vähän, mikä saa koostumuksen vaikuttamaan lattean öljyiseltä. Tippuu väistämättä kategoriaan "ihan juotava, mutta täysin unohdettava". Tuoksussa oli kyllä aineksia selvästi parempaan. PISTEET: 26/50

Bruuveri Coral Reef Pretty Baby

Helsinkiläisen pienpanimon merellisesti nimetty IPA lähes sopii kaatosateesta lainehtivan Rotuaarin kosteisiin tunnelmiin. Lämpöä kun saisi vielä trooppisempiin lukemin, vaikka 20 asteen korotus kelpasi. Toivottavasti olut paikkailee olosuhteiden oikkuja.

Kauniisti utuisen oranssi olut saa hanakäsittelyssä upeasti pitsisen, joskin hieman ohuen vaahdon. Raikkaasti humalaisessa tuoksussa on runsaasti pihkaisuutta ja sitruksen tiukkuutta, sekä hieman myös leppeämpää nektariinia. 5,5 % oluen maltaisuus on melko kevyttä ja kuivaa: karamellisuus pysyy marginaalissa. Kuivuuden ansiosta jälkimaun humalajuhla jatkuu tiivistunnelmaisena ilahduttavasti, eikä mitään häiritseviä yrttisävyjä ilmaannu. Suutuntuman kuohkeus täydentää kevyttä runkoa, enkä kaipaa tähän yhtään lisää mallasta. Kokonaisuus on ehkä lähempänä ylihumaloitua APA:a kuin IPA:a, mutta toimii erittäin hyvin. Ja sehän ratkaisee. PISTEET: 36/50

Published with Blogger-droid v1.7.4

AleSmith Speedway Stout

Pitkä blogihiljaisuus päättyy eteläisille kotikonnuille suuntautuvan lomareissun aikana kerrassaan komeasti, kun kaveri toi Ale Smithin legendaarisen Speedway Stoutin jaettavaksi. Tätä raamikasta imperial stoutuia olenkin halunnut saada lasiini jo vuosien ajan. Olut ehti alkukesästä piipahtaa Leskinen valikoimissa, mikä ei juuri Utsjoella jurnuttavan olutaddiktin mieltä lämmittänyt. Nyt tuleekin sitten balsamia haavoille oikein kunnolla, kun odotettuun stoutiin pääsee uppoutumaan ihanteellisissa olosuheissa: kotisohvalla ja hyvässä seurassa.

Pikimusta stout kaatuu aromilasiin paksun öljyisenä mokkaisen, koostumukseltaan hyvin kermaisen vaahdon kera. Tuoksu on rikas ja tukevan maltainen, kahvikermaisuus ja runsaan humaloinnin tuoma yrttinen vivahde ovat tässä ehkä päällimmäisenä. Optimilämpötilassa mokkaisuus korostuu entisestään ja makeanhapanta marjaisuuttakin ilmaantuu. Maltaisuus on voimakasta ja paahteisuudeltaan hieman suolaisen lakritsista, mikä tuo hyvää tasapainoa hieman alkoholisen makeaan olueen. Jälkimaku kuivahtaakin sitten voimakkaan katkeran napakaksi tumman suklaiseksi kääntyvän paahteisuuden hallitessa. Alkoholisuuden aistii voimakkaana yleisolemuksena, mutta makunystyrät säästyvät onneksi karheammalta viinaisuudelta. Suutuntuma on silkkaa samettia: täyteläisen maltainen ja katkeron maustama nektari leviää pehmeänä mattona suun joka sopukkaan. Kokonaisuudesta huokuu jyhkeä tasapaino, jossa voimakas kahvisuus on saatu sulautettua katkeranmaltaiseen runkoon ilman ylilyöntejä. Ylväs imperial stout, jossa voimakkaasta kahvisuudesta huolimatta liikutaan tukevasti perusasioiden äärellä. Ei räjäytä tajuntaa, mutta toimii taatun varmasti. PISTEET: 44//50

Dark Horse Reserve Special Black Bier

Tiukkaakin tiukempi Michiganilainen Dark Horse-panimo debytoi Leskisessä parinkin oluen voimin. Testattavaksi valitsemani portterin lisäksi tarjolla on tarjolla toinenkin tumma ja lisäksi vielä savumaltainen Fore Smoked Stout.

Reserve Special Black Bier on nimensä mukaisesti pikimustaa olutta, ja kermainen vaahtokin on tumman mokkainen. Tuoksu on hyvin jykevästi maltainen ja paahteinen, lähes savuinen. Jatko tuo tummaa suklaata ja hieman makeaa, aavistuksen kauraan vivavhtavaa maltaisuutta ja palaneita ohrankuoria. Hedelmäinen humalointi tuo tumemmille sävyille raikasta vastapainoa. Maku on maltaan makeantäyteläistä juhlaa, johon suklainen ja kahvinen paahteisuus sekä humalan tuoma hedelmäisyys tuovat oman mausteisuuteensa. Jälkimakuun nousee mukavasti maitosokerisuutta ja kermaista karamellia. Loppuveto kuivuu lopulta varsin napakan katkeroiseksi ja paahteisen jyväiseksi suklaaksi. Samettinen ja hyvin pehmeä, hienon tasapainoinen portteri. PISTEET: 40/50

Avery IPA

Viimeinen reissu Leskiseen ennen Utsjoelle siirtymistä alkaa lupaavissa merkeissä, kun liitutaululle on ilmestynyt useampia maistamattomia jenkkiherkkuja. Ensimmäisenä valitsin testiin Coloradolaista IPA:a, joka tarjotaan modernisti tölkistä.

Avery IPA:n vaahto on mukavan kermainen, joskin ohuehko. Mukavasti greippinen ja kukkaisen makeasti humaloidussa tuoksussa erottuu yllättävän reippaasti vaaleaa karamellia. Tarkemmin nuuhkimalla humaloinnista paljastuu myös yrttisen pihkaisia sävyjä. Maussa katkeruus on voimakasta ja miellyttävän hedelmänektrista. Jälkimaku on hieman liukkaan karamellinen ja voimakkaan katkerana viipyilevä. Vähän kuivempaa otetta kaipaisin, samalla suutuntumakin kääntyisi liukkaudesta kuohkeuteen. Humalointi on kuitenkin tiukkaa laatua, joten kokonaisuus pysyy hyvin miellyttävänä. Hieno IPA. PISTEET: 36/50

Baltika Razlivnoe Premium Nefiltrovane

Kaveri toi Murmaskista maistettavaksi Baltikan suodattamatonta lageria. Erikoiseen, 0,44 l vetoiseen puteliin pakatulla vaalealla lagerilla on vahvuutta 4,6 %.

Hyvin samean hiivainen, vaalean keltainen olut kuplii hieman skumppamaisesti ja muodostaa ohuehkon vaahtopitsin. Tuoksu on reilusti hiivaisen hedelmäinen, tulee melkein vehnäolut mieleen. Asetaldehydin raaka omenaisuus erottuu alussa melko selvästi, mutta oluen lämmetessä se kätkeytyy melko hyvin. Yrttinen humalointi on vaisu, samoin leipäisen ja hieman hunajaan vivahtava maltaisuus tuntuu kevyeltä. Maku on kevyen maltainen ja yllättävän makea. Hiivaisuus tekee jälkimausta hieman nihkeän, ja uudelleen löytyvä asetaldehydi siideröittää sitä hieman typeästi. Suutuntuma on lattea ja turhan ohut, mutta mukavan pehmeä. Ei mikään täysosuma, mutta kyllähän tätä juo. PISTEET: 20/50

Beer Here Hoptilicus

Pikkulinnun Beer Here-uutuuksia on kulkeutunut myös pohjoiseen Leskisen kaappeihin. Kolmesta tämänhetkisestä tarjokkaasta itselleni ainoa uusi on Hoptilicus, peräti 9% jenkkityylin ale. Sokereita on mukana, humalina Centennialia ja Chinookia 80 IBU:n edestä.

Tummaa, rubiininpunaista ja ohuen kermaisesti vaahtoavaa. Makeaa ja hieman ylikypsän ja viinikumisen hedelmäistä ja havuisen yrttistä humalaa, melko tumman karamellista ja hieman hapahkon paahteista maltaantuoksua. Makeahkoa, tumman karamellista ja rusinaisen hedelmäistä runsautta maussa, sokeri keventää suutuntumaa ja katkeruus tuo tasapainoa. Pehmeää ja kuohkeaa, vahvuisekseen keveästi juotavaa. Ehkä vähän nahkeaan suuntaan hedelmäisyys lopulta kääntyy. Tässä sokerinkäyttö tuntuu perustellulta, ilman sitä juotavuus voisi olla melkoista siirappia. Mukava olut, mutta ei mikään tajunnanräjäyttäjä. PISTEET: 37/50

Published with Blogger-droid v1.7.4

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Workers' Ale 2012

Vappuolueni Workers' Ale 2012 on muhinut pullossa viikon verran, joten perinteinen ensitesti on paikallaan. Tekovaiheista voi lueskella täältä. Matkan varrella suoritetut mittailut ja maistelut keroivat prosessin etenevän haluamaani suuntaan. Pari pinnaa Beer Smithin ehdotuksia makeammaksi jäätiin, kuten ainakin minulla tapana on, mikä aistinvarasiten testien perusteella on tällä kertaa ehkä ihan hyvä homma. Kuivahumalointia harrastin viikon ajan, lajikkeina Cascade, Chinook ja Sorachi Ace. Terästääkseni aromia ajattelin kokeilla humalateetä perinteisen "humalat pönttöön-menetelmän" lisänä, mutta foorumimaailman hyvinkin ristiriitaiset kokemukset nostivat lopulta sisun kaulaan. Pitänee joskus jakaa satsi kahtia ja kokeilla molempia menetelmiä rinnakkain, että voin muodostaa oman mielipiteeni. Hyvin tuntui aromia ainakin pullotusvaiheeseen riittäneen, joten odotuksen ovat varsin kovat ensimmäistä pulloa korkatessa.

Workers' Ale 2012 on melko likaisen ruskeaa, hieman punertavaa olutta. Hailakan beige vaatho on jokseenkin kermaisen pitsinen ja hyvin kestävä. Ensivaikutelma tuoksusta on mukavan raikas, sitrusmaisesti ja hieman pihkaisen yrttisesti humaloitu. Paahteisia ja tumman karamellisia maltaan sävyjä erottuu kevyesti humaloinnin alta. Vielä tuntuu kevyen marjaista hiivaisuutta, joka luultavasti pyöristyy olemattomiin viikossa-parissa, mikäli olen hiivakantaa (US-05) yhtään oppinut tuntemaan. Maku on kuiva, vahvuisekseen varsin maltainen ja kauttaaltaan katkerahko. Katkeruus ei ole kovin hyökkäävää, vaan hiljalleen voimistuvaa. Vehnämaltaan tuoma liukkaus ehkä tasoittelee enimpiä rypistyksiä. Pientä hapokkuuttaa on, mikä johtunee osittain oluen nuoruudesta ja toisaalta suklaamaltaasta. Jälkimaun alkuvaihe (mikähän sekin on?) vaikuttaa vähän tyhjältä, mutta loppuun nousee kuitenkin mukavasti paahteista, hieman suklaista maltaisuutta ja aavistus tummaa karamellia puisevan kuivana ja hieman pihkaisena viipyilevän humaloinnin seuraksi. Suutuntuman perusteella olutta voisi helposti kuvitella pykälää vahvemmaksikin, joten maltaiden valinta ja mäskäys tuntuvat menneen melko nappiin. Makua onkin runsaasti näin kevyeen runkoon, ja erityisesti jälkimaun tummempi maltaisuus tulee passelisti esille dominomatta kuitenkaan liikaa. Parit virhearviot suklaamaltaan kanssa alkavat ilmeisesti synnyttää jonkinlaista oppimista paksussa kallossani. Pullotusvaiheen maltillinen sokerinkäyttö tulostuu brittityylisen matalana hiilihappoisuutena, joka sekin sopii mukavasti pakettiin. Happoja tulee luultavasti vähän lisää oluen kypsyessä, mutta Charoli Pale Alen kaltaisa kuohuntaa tuskin tarvitsee pelätä. 

Oluen joka osa-alue on varsin lähellä suunniteluvaiheen mielikuviani kuivan katkerasta ja aavistuksen paahteisesta sessioalesta. Humalointikin on varsin hyvin kohdallaan, ja Sorachi Ace uutena lajikkeena tuo olueeni kauan hakemaani sitruksisuutta. Ei ehkä Citran veroisesti, mutta kuitenkin. Kokonaisuus ei ole ehkä kaikkein tavanomaisin ja veikkaapa, että useampi kaverini pitää tätä liian kuivana ja katkerana. Omaan suuhuni Workers' Ale 2012 istuu kuitenkin mainiosti. Kyllä tämän voimalla marssii vapun alusta loppuun!

Fantôme Saison

Olen hinkunut belgialaisen Brasserie Fantômen oluiden perään jo vuositolkulla, mutta niin vain tämän kokeilevan panimon pullotteet kiersivät minut koko ensimmäisen belgianmatkani ajan ja tietysti myös kotimaassa. Reilireissulla onneksi lykästi, kun löysin pullon löysin pullon Fantôme Saisonia Bruggesta, josta lähtien raahaasin tätä aarrettani rinkassa läpi viiden valtion aina kotiin saakka. Toivottavasti olut on kaiken vaivan väärti.

Kruunukorkilla varmistettu luonnonkorkki aukeaa voimallisesti poksahtaen, mutta itse olut ei onneksi hätäile ulos lasisesta vankilastaan. Tulppaanilasiin kaatuu vaalean oranssia, hiivaisen sameaa ja voimakkaasti vaahtoavaa nestettä. Laskeutuessaan ilmava vaahto jättää vahvasti pitsiä lasin reunoille. Tuoksu on mielenkiintoinen, rehevän hiivainen ja hedelmäinen. Hedelmäisyys on kesäisen raikkaasti ananaksista ja hieman mansikkaista. Kukkea ja hieman yrttinen humalointi sopii mainiosti tähän soppaan. Hiiva erottuu rahkaisuutena ja parfyymisuutena, joiden lisäksi Brettanomycesin nahkean maanläheinen aromi on selkeästi esillä. Maku jatkaa voimakkaan hiivaisilla linjoilla, ja hapokkuus muodostuukin kokeilemistani saisoneista selvästi voimakkaimmaksi. Hedelmäisyys taipuu nyt hieman hivenen kypsempään ja hapokkaamman marjaiseen suuntaan. Perustan hiivojen tempuille muodostaa kuiva pilsmaltaisuus, jossa ei ole tietoakaan sokerisuutta. Jälkimaussa Brettanomycesin happamuus ja nahkaisuus saa vastapainokseen hiipivästi kuivuvasta katkeruudesta, ja loppuveto onkin sitten aivan mielettömän raikas. Alkoholi (8 %) hukkuu täydellisesti kuohkeaan ja samettisen liukkaaseen, pirteän hapokkaaseen juotavuuteen. Upean raikas saison, johon rohkea hiivaisuus ja selkeä brettaisuus tuovat
persoonallisuutta ja lisämielenkiintoa. Laatikko tätä kesäksi, kiitos! PISTEET: 43/50

North Coast Grand Cru

Vahva (12,5 %) ja taatusti erikoinen Grand Cru Kalifornian Fort Braggista esiintyy RB:ssä nimellä Twentieth Anniversary Ale. Saatavuus Suomessa lienee korkeintaan satunnaista, ja oman yksilönikin on hankkittu ulkomailta. North Coast Grand Cru on sekoite kahdesta agaavenektarin kanssa pannusta oluesta: pullon sisällöstä kaksi kolmannesta on bourbontynnyrikypsytettyä ja loppuosasta tynnyrivaihe puuttuu. Tyylikäs 500 ml. kuohuviinipullo on suljettu luonnonkorkilla ja varmistettu alumiinihatulla.

Olut on väriltään samean oranssi, vaahto on ohut mutta melko pitsinen. Tuoksu on erikoinen sekoitus hillottua, happamanmakeaa ja ylikäynyttä hedelmää sekä hieman kirpakan hapanta marjaisuutta, joka muistuttaa lähinnä viinirypälettä (onko tämä sitä agaavea?). Hedelmäisten makujen ohella erottuu kermatoffeista mallasta sekä kevyen parfyymisyyttä mausteisuutta. Tynnyriaromit pysyttelevät taustalla, mutta ehkä pientä vaniljaisuutta voi aistia taustalla. Maku alkaa hyvin hedelmäisellä tavalla makeana, eikä odotetun kaltaisesti sokerisena. Jälkimakua kohti mentäessä tuoksusta tuttu, pirteä ja hieman hapokas "rypälemäisyys" sekä suuta kuivattava tanniinisuus voimistuvat. Suutuntuma on todella paksu ja täyteläinen sekä aavistuksen alkoholisesti lämmittävä. Kokonaisuus on tavallaan yllättävän raikas, mutta massivinen suutuntuma ja käyneiden hedelmien nahkea makeus vievät loppua hieman tunkkaisempaan suuntaan. Varsin ristiriitainen tuotos, johon en aivan täysin ihastunut. Onneksi oli jakokaveri, sillä yksinäiselle tämä pläjäys olisi aivan liikaa. PISTEET: 34/50 

St. Feuillien Grand Cru

Yksi kolmesta reissulta raahaamistani tuliaspulloista MINULLE. Alkoissakin ilahduttavasti viimevuosina edusta saaneen St. Feuillienin Grand Cru (9,5 %) tarttui matkaan Brugggesta.

Ilman hiivoja kirkkaan kultaisena säihkyvä ja pitsistä vaahtoa muodostava belgiale on todella ilo silmälle. Hiivojen kanssa uidaankin sitten selvästi sameammissa vesissä. Toksu ei ole ilman hiivoja kovin voimakas, mutta silti varsin herkullinen. Belgihiivan ja reilun humaloinnin nyanssit tulevat selvimmin esille herkän appelsiinin- ja seljankukkaisena sekä yrttisenä ja heinäisenä. Hiivojen kanssa (sedimentti on melko ohut) mukaan tulee hieman tuoreen leipäistä aromia, joka ei kuitenkaan sotke hinostunutta vaikutelmaa. Suussa olut on kuivan ja maukkaan pilsmaltainen, eikä sokeria ei monista belgioluista poiketen juurikaan maista. Humalan loppua kohti voimistuva flavori on upeassa sopusoinnussa mausteisen hiivan kanssa. Katkeruus ei ole purevaa, mutta humalan antama, varsin pyöreä ja kokonaisvaltainen suutuntuma on herkullinen. Jälkimaku viipyilee pippurisen hiivaisena, apelsiininkuorisena ja aromaattisen humaloituna. Suutuntumaltaan keskitäyteläinen, liukkaana ja kuohkeana soljuva olut pitää pilkkanaan korkeaa (9,5 %) alkoholipitoisuuttaan. Todella hienovarainen olut, joka hätäilemällä tai extreemihakuisuudella tulee varmasti helposti kuitattua simppelinä ja tylsänä. Kadehdittavaa työtä on pannujen äärellä taas tehty. PISTEET: 41/50