31.8.2011

Slottskällans Red Ale


Uppsalan Slottskällans panee kokeilujeni perusteella poikkeuksetta laadukkaita oluita. Ei välttämättä kovin hätkähdyttäviä, mutta tyylissään toimivia ja maukkaita suorituksia joka tapauksessa. Useampia panimon tuotteita on nähty myös Alkon hyllyllä. Levikki on tietysti paremmin kohdallaan lahden toisella puolella myös meille finjeveleille, jos Systembolagetissa vierailu ei ole ongelma. Myös nyt maistettava Red Ale kantautui tuliaispussissa Tukholmasta Pohjanlahden perukoille. Red alena myydään monentyylistä yrittäjää ja sekä hyviä että huonompia on tullut kokeiltuja. Tyyli ei välttämättä kuulu ihan suurimpiin suosikkeihini, vaikka kieltämättä esim. Sigtunan Red Ale:ssa oli sitä jotakin. Slottskällansin 5,0 % versio on RB:ssä luokiteltu Irish Aleksi, mutta toivottavasti siitä ei löydy liikaa Kilkennymäisiä piirteitä (eli vettä).

Olut on varsin nimensä värinen, eli rubiininpunainen pienellä mahonginruskealla vivahduksella. Vaahto on ohuehko, mutta upean kermainen ja pienikupalisena pitsinen. Tuoksu lupailee raakaa persikkaa ja mansikoita, myös yrttistä humalointia erottuu kohtuullisesti. Kuivahko, melko puhdas ohramaltaan maku, johon erityisesti jälkimaussa sekoittuu ruislimpun kuorta muistuttava paahteisuus ja yllättäen ripaus kahvia. Hedelmäisyys pysyttelee enemmän taka-alalla. Loppuveto on kuiva ja kevyen humalanpuraisun iskiessä vähän nahkea. Kevyttä hapokkuutta ehkä on, mutta ei mitään pilaantumiseen viittaavaa kuitenkaan. Vähän tuhdimpi ote ei olisi pahitteeksi, vaikka ei tämä varsinaisesti vetinen ole. Jälkimaku jää kuitenkin melko yksioikoiseksi ja laimeaksi. Suutuntuma jää samettisesta liukkaudesta huolimatta vähän latteaksi, ehkä juuri ohuehkon rungon takia. Red Ale ei yllä aivan parhaiden Slottskällansilta maistamieni oluiden tasolle, vaikka ihan mukava olut onkin. PISTEET: 32/50

24.8.2011

Vakka-Suomen Prykmestar Wehnäbock



Vakka-Suomen pirteän panimon tuorein uutuus Alkon hyllyssä on varsin mielenkiintoinen Wehnäbock. Tyyli on parhaimmillaan (lue: Schneider Aventinus) todellista herkkua, silkkaa samettisen pehmeää runsautta. Vakka-Suomen tulkinnassa on potkua pari piirua Aventinusta vähemmän eli 6,2 %,ja se on humaloitu perijenkkiläisellä Cascadella. Lieköhän tässä lähdetty jäljittelemään Schneiderin toista loistavaa weizenbockia, eli Alkossakin piipahtanutta Hopfenweissea, joka myös hödynsi jenkkihumalia? Weihnäbock on saanut varsin mukavia arvioita kanssaharrastajilta, joten kyllä tältä väkisin joutuu odottaamaan hyvää suoritusta.

Suodattamaton Wehnäbock on hyvin samea ja väriltään likaisen ruskeanoranssi. Vaahto on melko ohut ja lähes täysin katoava, mutta kestonsa ajan jokseenkin pitsinen. Tuoksussa erottuu aluksi vähän yllättäen reilusti raakaa omenaa (asetaldehydiä), joka kuitenkin onneksi häviää nopeasti. Tilalle astuu rasvaisen pullataikinainen maltaisuus ja makean hedelmäinen ja hieman neilikkainen hiivaisuus. Humalointikin pyristelee esille varsin raikkaan hedelmäisenä. Makeuttaa riittää lähes liiaksi asti, eikä se tunnut kääntyvän suussani haluaimaani kuivahedelmöisyyden suuntaan. Lopussa kohtalainen katkeruus taittaa siitä osan ja tuo soppaan lisäksi oman pähkinäisen vivahteensa. Suutuntuma on keskitäyteläinen, melko liukas ja matalahiilihappoinen. Vähän lattea kokonaisuus ehkä, kuohkeutta uupuu. Turhan yksioikoisen makeana tämä ei pääse Aventinuksen tai Hopfenweissen tasolle mitenkään. Ihan hyvä yritys silti, kannatti tämä maistaa. PISTEET: 31/50

19.8.2011

Mikkeller Not Just Another Wit

Kohta menneen kesän mielenkiintoisimpia uutuuksia Alkossa oli ehdottomasti Mikkellerin Not Just Another Wit. Kuten nimestä voi päätellä, tämä on hieman pidemmälle viety versio belgialaisesta witbieristä. Alkoholia löytyy peräti 7,6 %, joka on rapiat pari pykälää normaalia witiä enemmän. Humaliksi on valittu jenkkiläiset Cascade, Amarillo ja tsekkiläinen Saaz ja niitä lienee käytetty turhia säästelemättä. Perinteisempää witiä kunnioittaen keitos on maustettu korianterilla ja appelsiininkuorella. Witbier perinteisimmillään on raikas janonsammuttaja ja käyttöolut myös ruokapöytään vaikka kalan kanssa. Toivottavasti virkistävyys on saatu mukaan tähän vahvempaan variaatioon, sen verran veti reipas uintipyrähdys hapoille.

Oluen väri on hiivaisen oranssi, jonkin verran perus witbieriä tummempi. Valkoinen vaahto on upean kuohkea ja voimakkaasti pitsinen. Touksussa sekoittuvat jenkkihumaloitu belgiale (esim. La Chouffen Double Houblon IPA Tripel), saison, witbier ja saksalainen vehnäolut. Makean hedelmäinen, sitruksinen ja selvästi pihkainen humalointi ei jää huomaamatta. Witbierille ominainaiset appelsiininkuori ja hieman saippuainen korianteri sopivat näköjään hyvin yhteen jenkkihumalien kanssa. Hiivaisuus tuo mieleen sekä saisonit että perinteisemmät vehnät: melko selvää neilikkaisuutta voi erottaa ylikypsien hedelmien, mansikan ja pirteän pippurisuuden lisäksi. Melko kevyt mallasrunko on raikkaan vehnäinen ja voltteihin nähden yllättävän kuiva, mikä tässä tapauksessa toimii hyvin.

Jälkimaun kohtuullisen voimakas katkerohumalointi yhdessä hedelmäisen hapahkon hiivaisuuden kanssa muistuttavat Schneiderin loistavaa Hopfenweissea. Mausteet, lähinnä korianteri, jäävät suuhun pyörimään vielä katkeroiden häivyttyä. Suutuntuman raikas ja kepeä ote takaavat hyvän juotavuuden. Jotenkin hilpeä ja aurinkoinen kokonaisuus toimii vallan mainiosti, vaikka ei kovin säväyttävä välttämättä olekaan. Onnistunut vahva witbier vaikka piknikille, ruokapöytään, saunailtaan, puuhapussiin tai melkein mihin vain. PISTEET: 36/50

6.8.2011

Evil Twin Soft Dookie


Evil Twin Brewing on melko tuore tanskalainen yhden miehen sopimusvalmistaja. Nimistöllään lähinnä pissakakka-tematiikalla leikittelevistä oluista on vastuussa Jeppe Jarnit-Bjergsø, joka on sattumoisin Mikkelleriä luotsaavan Mikkel Borg Bjergsøn velipoika. Evil Twinin oluita on pantu ainakin Amagerilla, de Molenilla, Fanø Bryghusilla ja BrewDogilla. Soft Dookie on vaniljalla höystetty imperial stout, lähtöisin Amagerin laitteistoista. Aika surkuhupaisa nimi oluella. Haiskahtaa lähinnä jenkkimarkkinoille suunnatulta hommalta. Täytyy myöntää, että Soft Dookien chilillä maustettu versio, Burning Asshole Edition, sai vähän hymähtämään. Jos pökäleen perusversio kiinnostaa, niin Systembolagetista voi käydä omansa hakemassa.

Soft Dookien ulkonäkö on normaalia impyä: väri lähes sysimusta, beige vaahto ehkä aavistuksen tavallista kermaisempi ja runsaampikin. Ei kuitenkaan näytä nimeltään, kuten etiketissä vihjaillaan. Tuoksustakaan en pökälettä löydä, muuta vaniljaa onkin sitten reilusti. Ja selkeää savuisuutta, joka yhdessä vaniljan kanssa saa aikaan todella elävästi vaniljasikaria (tai mitä ne mustassa rasiassa tulevat sweetsit nyt on, joku sikaroiva voi ehkä valaista) muistuttavan aromin. Tummaa, kuivattua luumua muistuttavaa hedelmäisyyttä on havaittavissa. Lakritsi ja lääkehiili häilyvät jossain taustalla, mutta humalat peittyvät vaniljan alle. Maun alussa iskee alkoholi 10,4 %:n voimalla vain hukkuakseen lähes välittömästi voimakkaasti paahteisen, hieman hiiltynyttä imelälimpun kuorta muistuttavan maltaisuuden alle. Paahteinen, limppuisen makea maltaisuus ja lakritsin suolaisuus dominoivat aikansa, kunnes ruokatorven puolivälin vaiheilla tummien kuivahedelmien, erittäin tumman suklaan ja tummapaahtoisen kahvin aromit alkavat viedä juojaa vauhdilla kohti kuivuvaa ja katkeroituvaa jälkimakua. Lopulta kahvisuus sulautuu vaniljajäätelön pehmeyteen ja ripaukseen pähkinää katkeroiden kuivattaessa suuta ja alkoholin hieman lämmittäessä jossain alempana. Maku ja suutuntuma sekoittuvat makean kahvisen maitovaahdon kaltaiseksi kuohkeudeksi, jota öljyisen täyteläisenä juokseva mallasliemi kannattelee. Lopussa voimakas katkerohyökkäys muuttaa kaiken nautinnollisen kuivaksi ja lähes puumaiseksi hukkaamatta kuitenkaan maun hienoimpiakaan sävyjä. Pullo kuluu harvinaisen hitaasti ja silti pihistelemättä. Valtava kehitys tuoksun dominoivasta vaniljaisuudeta makumaailman aggressiiviseen, mutta saumattomasti toimivaan monimuotoisuuteen säväyttää. Aggressiivisuudella en tässä tarkoita hyökkäävyyttä, vaan nopeaita muutoksia suunnasta toiseen, joihin näin jälkikäteen haluan myös tuoksun odottelevan luonteen kuuluvan. Kiehtova ja vaikuttava olut ristiriitoineen kaikkineen. Voi olla, että huomenna tämä ei maistuisi lähellekään yhtä hyvältä. Pari viimeistä tuntia pelkästään lasin sisältöön keskitettyneitä ajatuksia ilmeisen oikeassa mielentilassa muistuttavat kuitenkin siitä, miksi juon olutta. Juokaa ihmeessä muutkin. PISTEET: 43/50

5.8.2011

Black Isle Goldeneye Pale Ale


Tuliaisia ruotsin Systembolagetista, tällä kertaa puhaltaa viskeistään paremmin tunneltulta pohjoisen Skotlannin ylämaalta. Panimo on minulle outo, oluita on Ratebeeriin listattuna kolmisenkymmentä laidasta laitaan. Valtaosa on luomua, niin myös nyt korkkaamani Goldeneye Pale Ale. Maltaat, vesi, humalat, hiiva - niistä syntyy tämä 5,6 % olut, joka RB luokittelee perinteiseksi aleksi.

Suodatettu, kirkkaan kuparinruskea olut kaatuu lasiin sormenlevyisen ja houkuttelevan kermaisen vaaahtokukan kanssa. Tuoksu on voimakkaasti makean hedelmäinen, ehkä lähinnä persikkainen ja vähän rusinainenkin. Kohtalaisen aromaattinen, mutta ei kovin voimakas humalointi vivahtaa enemmän yrtteihin kuin jenkkityylin sitrushedelmäisyyteen. Tuoksun hedelmäisyys lieneekin hiivan tekosia, sillä tietty belgialeista tuttu hapahko fenolisuus tästä huokuu. Hiivainen hedelmäisyys onkin selvästi esillä maussa. Vaaleaa, aavistuksen karamellista ja makean leipäistä maltaisuutta on ihan mukavasti, lopusta löytyy kuivahedelmiä ja kevyesti kuivattava katkerohumalointi. Modernien humalapommien ystävät kaipaavat varmasti enemmän katkeroa, mutta tämä onkin melko erilainen olut. Hiivainen happamuus on melko selvää, vähän yllätävästi näinkin kirkkaaksi filtrattuun olueen. Pieni liuotinmainen pistävyys vähän häiritsee kokonaisuutta, mutta pitkään jatkuva hedelmäisyys säilyttää fiiliksen positiivisena. Suutuntuma on pehmeästi hiilihappoinen ja pehmeä, lopussa hieman hiivaisen nahkea. Runko on kevyehkö, mutta ei varsinaisesti ohut. Mielenkiintoinen, valtavirrasta poikkeava pale ale. Virkistävyyttä ei ole humaloidumpien tapausten tyyliin, mutta tässä on ainesta sessio-olueksi hiivaisempien makujen ystävälle. PISTEET: 33/50

3.8.2011

Russian River Pliny the Elder


Kaveri kävi vaihteeksi konferenssissa rapakon takana ja muisti palatessaan taas meikäläistä pullolla. Kiitti Pete! Tälläkin kertaa sieltä saapui vähintäänkin legendaarinen olut, nimittäin Kalifornian Santa Rosan huippupanimon (Russian River) Pliny the Elder - tupla-IPA, joka on pitkään keikkunut Ratebeerissä tyylinsä arvostetuimpien joukossa. Luvassa lienee melkoinen humalapommi, sillä tupla-IPA:ksi kevyehkö (8 %) Pliny the Elder tuskin on liian ällömakea kätkemään katkeruuttaan.

Pliny The Elder on väriltään keskimääräistä tupla-ipaa selvästi vaaleampi, lähempänä oranssia kuin syvää merihkanruskeaa. Valkoista, melko pitsistä vaahtoa muodostuu melko niukasti. Tuoksu on todella jykevästi humalainen, päällimäisenä tiukka sitrushedelmäisyys, pihkaisuus sekä leppoisammat mango, mansikka ja hunajainen kukkaisuus. Lämmettyään kukkaisuus ja makeampi hedelmäisyys korstuvat tuoksussa pihkaisuuden kustannuksella. Sokerisuus ei tuoksussa jyllää, vaan humalointia tukevat hieman keksinen pale-mallas ja vain annos vaaleaa karamellia. Tupla-ipaksi kuiva, mutta voimakkaan maltainen maku on kauttaaltaan erittäin katkera ja pihkainen. Erityisesti jälkimaku on pistelevän kasviuutemainen ja lähes puisevasi pureva, mutta samalla pehmeä ja miellyttävän hedelmäinen. Suutuntuma on sokerisempia tyylin edustajia ohuempi, mutta raikkaus ja virkistävyys onkin sitten huippuluokkaa. Tuoreessa oluessa (pullotettu 29.6.2011) riittää vielä kuohkeutta ja raikkautta. Todella petollinen olut on kyseessä, sillä tätä kiskoisi tietämättään yhtä helposti kuin monta pykälää laimeampia humalapommeja. Hieno olut. PISTEET: 42/50